Muistathan, että Suomi on järjestänyt Olympiakisat v.1952.
Olin viemässä Olympiasoihtua 1 km:n matkalla Sirkan ja Kittilän välillä.
Siitä tuli muistoksi tämä komea plakaati .Olin juuri täyttänyt 17 vuotta sinä kesänä ja päässyt keskikoulusta. Olin insinööripiirissä kesätöissä raivaamassa Poikkijoella metsäpalstalinjoja ja sain 1/2 päivää vapaata tätä tilaisuutta varten. Pelasin jalkapalloa silloin Kittilän TUL:n joukkueessa, ja valmentajamme Heimo Koho oli tilannut meille uudet värikkäät verryttelypuvut edustusasuiksi pelatessamme ympäristökunnissa ja Rovaniemen kauppalassa .Housuissa oli avoin takatasku, johon panin muistoplakaatin. Se tipahti juostessani tielle, mutta perässä tulevassa radioautossa oli huomattu tapaus, ja niin nyt 50 vuotta myöhemmin olen yhä plakaatinomistaja, ja soihtu palaa myös yhä vieläkin sivuillani ja taitaa jäädä palamaan minun jälkeenkin.

Tässäpä kuvani suurin piirtein niiltä ajoilta, ja ajanratas on pyörinyt sen jälkeen vääjäämättömästi vain eteenpäin.





Suomen olympiakomitean silloinen jäsen, myöhemmin puheenjohtaja Akseli Kaskela piti Taivaskeron huipulla puheen. Vasemmalla Sundgvist ja insinööri Niilo Siltamaa esikuumentamassa soihtua. Edustalla vasemmalla on soihdun ensimmäinen kantaja, kittiläläinen huippuhiihtäjä Pekka Niemi. Takaoikealla lippuvartiossa seisoo Jaakko Martimo.



  Kittiläläinen mestarihiihtäjä Pekka Niemi oli alkuperäisen soihtuviestin ensimmäinen kuljettaja Pallaksen Taivaskerolla. Soihdun lähtöjuhlassa oli mukana runsaasti yleisöä . Soihtu lähti silloin liikkeelle keskiyöllä 13.  heinäkuuta 1952. Soihdun piti syttyä auringon säteiden heijastuttua kuvassa taustalla näkyvästä peilistä soihtuun. Monenlaisia huhuja liikkui siitä, tarvittiinko sittenkin avuksi kaasua ja tulitikkuja?

 
Tässä alhaalla on lista soihdun kuljettajista Sirkankylän ja Kittilän kohdalta. Siinä on jokainen joutunut kuittaamaan saamansa plakaatin ennen 1 km:n kuljetusosuuttaan.
Alhaalla vasemmalla ovat esim. kirkonkyläläiset Olavi Nikula, Jaska Takala, Lauri Bäck (nuorin 15v), Eino Ylläsjärvi ( edesmennyt koulutoverini), minä itse, Unto Uusisalmi (veljeni), Urpo Niskajärvi (kuoli auto-onnettomuudessa 60-luvulla), Erkki Kaaristo, Reima Friman (serkkuni), Martti Kuntsi, Pentti Karjalainen, Suoma Vaara (Reiman tuleva vaimo), K.V.Siltala, Aarne Ylipieti, Pentti Norvanto, Mikko Rauhala, Ales Rauhala, Panu Haapala, Lauri Junttila, Helge Rinta, Eino Ala, Päiviö Puro, Martti Kalliokoski, Seppo Siltala, Reijo Nuolimäki, Eero Lassila, Olavi Sinisalo jne...
  Näistä on noin puolet jo kuollut ( 12.03.2004), kun selailen tuttuja vuosikymmenien takaisia nimiä..





Olympiasoihdun toi Kittilän narikalle  kesäpäivänä  1952  Martti Kuntsi. Kuvassa hän on kuljettamassa soihtua rakenteilla olevan emäntäkoulun kohdalla. Olin kesälomalla myöhemmin itsekin töissä kyseessä olevalla rakennustyömaalla.
Keskikylällä pidettiin lyhyt tauko silloisen ns. pankki- Hildan kahvilan paikkeilla. Se oli nykyisen Spar- Marketin tienoilla. Seuraava soihdunkuljettaja Pentti Karjalainen seisoi asennossa sen aikaa pitäen soihtua ylhäällä käden varassa.
 
 
   Tässä on toimittaja M. Palomaan kirjoitusta KITTILÄLEHDESSÄ 19. kesäkuuta 2002.

  
Olympiatuli syttyi 50 vuotta sitten Pallaksella.
Tuliterä verryttelypuku ja muita mukavia muistoja.

  
Juhlavuoden kunniaksi soihtuviesti.
Vuoden 1952 kesäolympialaisten virallinen olympiatuli tuli Suomeen Kreikan Ateenasta Ruotsin Haaparannan kautta Tornioon, josta se juostiin maan halki kisojen avajaisiin Helsinkiin 19. heinäkuuta.
   Samaan aikaan joukko Lapin läänin innostuneita urheiluihmisiä kehitti oman soihtuviestin, joka juostiin Pallastunturilta Tornioon, jossa se yhtyi viralliseen olympiatuleen. Soihtu sytytettiin Pallastunturin Taivaskerolla ja tuotiin juosten viestinä Kittilän, Rovaniemen ja Tervolan kautta Tornioon. Tapahtuma herätti aikanaan suurta huomiota.

SOIHTU SAAPUU KITTILÄÄN 13. HEINÄKUUTA KELLO 7.35.

   Helsingin kesäolympialaisista tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Heinäkuun 19. päivä Helsingin Olympiastadionilla järjestetään suuri kisamuistojuhla. Soihtu sytytetään jälleen Pallaksella ja juostaan Helsinkiin.
   Pellolainen olympiavoittaja Eero Mäntyranta sytyttää olympiasoihdun heinäkuun 12. ja 13. päivien välisenä yönä keskiyöllä. Tuli sytytetään perinteiseen tapaan keskiyön auringon säteistä Taivaskerolla. Kolarilainen olympiavoittaja Pertti Teurajärvi juoksee soihdun alas tunturista.
   Pallakselta soihtu etenee muoniolaisten voimin kohti Kittilää. Kittilän osuus alkaa Leviltä lauantaiaamuna 13. heinäkuuta kello 5.40.
   Kittilän kunnantalolle soihtu saapuu klo 7.35. Kunnantalon pihalla pidetään  seitsemän minuutin tauko, jonka aikana järjestetään juhlallinen tilaisuus. Tilaisuuteen kutsutaan etenkin kaikki ne, jotka 50 vuotta sitten veivät soihtua Kittilästä eteenpäin. He saavat muistomitalit, ja tilaisuutta juhlistetaan musiikilla. "Soihtuveteraanit" saavat myös muistella 50 vuoden takaisia tapahtumia pitämällä hetken soihtua käsissään. Kaikki muutkin ovat tilaisuuteen tervetulleita.
   Kittiläläiset kuljettavat soihdun 73 kilometrin päähän, Lohinivaan saakka. Kukin juoksija kuljettaa soihtua kilometrin matkan. Kirkonkylän kohtaa on suunniteltu juostavan joukolla, muut osuudet yksin.
   Soihtu etenee Lapin läänin rajalle samaa reittiä kuin 50 vuotta sitten. Siitä eteenpäin se noudattelee (Suomi Juoksee)  - tapahtuman reittiä Helsingin kisajuhlaan saakka.

  Alhaalla olevassa kuvassa on merkittynä reitti;
Taivaskero, Rovaniemi, Tornio, Oulu, Vaasa, Tampere, Hämeenlinna ja Helsinki.
Kuva on 50 -vuotismuistomitalilaatan kääntöpuoli.


   
   Vuonna 1952 useat Kittiläläiset saivat kunniakkaan tehtävän kuljettaa olympiasoihdun kunnan pohjoisosasta Lohinivaan. Tapahtuma oli aikanaan suuri tapaus. "Ihmisiä oli katsomassa valtavasti. Siihen aikaan ei ollut televisiota, ja urheilu oli varsinkin nuorille kaikki kaikessa", kirkonkylällä myös soihtua kuljettanut Martti Kuntsi muistelee.

   Oma osuuteni KITTILÄLEHDESSÄ on myös kuvattuna oikein tuoreen valokuvan kera niin kuin neljän muunkin.
Tämän kuvan ja edellä olevan kuvani ( vuodelta 52 ) väliä on siis 50 vuotta.



Vesa Uusisalmella on jäänyt mieleen soihtuviestiä varten hankittu, uusi verryttelyasu.

Mitali putosi takataskusta.

   Ala- Kittiläläisen Vesa Uusisalmen viestiosuus oli kilometrin pätkä Sirkasta päin tullessa ennen Uuselkää. Sään Vesakin muistaa kauniiksi, ja hänellekin  ovat  jääneet mieleen sääsket. Mieleen on jäänyt myös tuliterä verryttelypuku, jonka seura hankki soihtuviestin kunniaksi. Värikäs puku on jäänyt mieleen, koska sodan jälkeen kaikesta oli puute, eikä uusia vaatteita usein saanut.
   Vesa pelasi Kittilän Voiman riveissä jalkapalloa, ja vuoden 1952 heinäkuussa hän oli juuri täyttänyt 17 vuotta.
   Vesa kertoo, että soihdussa oli puuvarsi ja metallinen yläosa. Soihtu ei ollut painava, se painoi arviolta kilon pari. Vesa muistelee saaneensa soihdun edesmenneeltä  luokkatoveriltaan Eino Ylläsjärveltä ja antaneensa sen sitten veljelleen Untolle.
   Vesa kertoo, että hän pisti muistomitalin uusien verryttelyhousujen takataskuun. Hänen huomaamattaan mitali putosi, mutta takana tullut radioauto huomasi sen, ja Vesa sai mitalinsa takaisin.





Ylhäällä uusi muistomitalilaatta, joka annettiin jokaiselle 50 vuotta sitten soihtua kuljettaneelle kittiläläiselle, joka oli paikalla 13. heinäkuuta 2002 Kittilän
kunnantalon pihalla klo 7.35. Heistä oli yli puolet jo kuollut kylläkin. Itse olin silloin aikoinaan tietystikin nuorimpia soihdun kuljettajia.



  Soihtu on tullut Kittilän kunnantalolle, ja seuraava kuljettaja soihtuveteraani Lauri Bäck odottaa lähtökäskyä kunnantalon pihalla taustalla. Hän oli 50 vuotta sitten nuorin soihdunkantaja Kittilässä.
  Itse olen soihtuveteraanirivissä näkymättömissä vasemmalla. Suomi- verryttelypuvussa oleva mies on myös soihtuveteraani.



  Tässä on sitten soihtuveteraaneja, joista kukin sai vuorollaan kannattaa soihtua. Vasemmalta rullatuolissa oleva Aatos Joensuu, sitten minä ja Eero Lassila kannattamassa yhdessä soihtua, edelleen Erkki Kaaristo, Pekka Hettula jne.
Jostakin syystä ilmeet ovat muuttuneet vakaviksi, vaikka tilaisuus ei sellainen ollutkaan.
 


 

Tässä A n t e r o  R a e v u o r e n kertomaa olympialaisista Valituissa Paloissa heinäkuulta 2002:

 
    Helsingin olympiakisoja on sanottu viimeisiksi oikeiksi olympialaisiksi. Ne olivat myös ensimmäiset kylmän sodan kisat.



  Yksi Helsingin kisojen kiehtovia taikasanoja oli Coca -Cola. Tuntui kuin kaikki olisivat yhtäkkiä saaneet hipaista amerikkalaista unelmamaailmaa. Coca- Cola tuli Helsingin kisoihin Hollannin olympiajoukkueen purjeveneitä kuljettaneen höyrylaiva Marvicin mukana: 30 000 laatikollista, yhteensä 720 000 pulloa. Se oli yhtiön Hollannin osaston lahja Sotainvalidien Veljesliitolle ja kisojen järjestäjille. Myynti ylitti odotukset. Veljesliitto sai noin kahdeksan miljoonan markan tuoton.
   Kommunistilehtien harmiksi ja kuluttajien iloksi muitakin amerikkalaisia tuotteita näkyi kaikkialla Helsingissä. Purukumi oli amerikkalaista, nylonsukat olivat amerikkalaisia, ja amerikkalainen oli myös Suomeen olympialaisia edeltävänä vuonna rantautunut Aku Ankka- lehti. Amerikasta tulivat myös jeepit, maanteillä enemmistönä kulkevat Fordit ja Chevroletit.
  Elokuvateattereiden non stop - näytännöt piirrettyine ja uutispätkineen keräsivät katsojia sankoin joukoin.
  Lehdissä mainostettiin miehille kesäpaitoja -jenkkikauluksella.
Helsingissä ravintola Espilässä soitteli Onni Gideon havaijilaissävelmiä, Alppilavalla ja Hesperianpuistossa soi Dallapen tanssimusiikki. Linnanmäen vetonaula oli sirkus Peacock. Siellä lauloivat Kipparikvartetti ja tummapintainen trio Delta Rhythm Boys. Pisimmät jonot, jotka koostuivat lähinnä miehistä, kiemurtelivat vedenneitoteltan edessä. Kolmella pallolla sai yrittää, ja jos osui nappiin, lavalla rohkeissa uimapuvuissa loikoilevat neitoset molskahtivat vesialtaaseen. Myös Korkeasaari oli suosittu vierailukohde.
  Elokuvateattereissa näytettiin muun muassa ikivihreäksi jäänyttä " Afrikan Kuningatar " -filmiä, jonka pääosissa olivat Humphrey Bogart ja Katharine Hepburn. Kotimaisia edustivat " Kaikkien naisten monni ", pääosassa Lasse Pöysti, sekä Lapin eksotiikkaa pursuava " Valkoinen peura ", jossa yhtä pääosaa näytteli Suomen jalkapallojoukkueen pelaaja Åke Lindman.
  Poliittisen tasapuolisuuden vuoksi kaupalliselle viihteelle tarjosivat vastapainoa Alppilan konserttilavalla joka ilta esitettävät neuvostodokumentit, kuten " Altain vuorilla ", " Moskovan eläintarhassa " tai " Uzbekistanin ihmeitä ". Lisäksi nähtiin bulgarialaisten, unkarilaisten ja tsekkiläisten kansantanssiryhmien esityksiä. Helsingin olympialaiset olivatkin eräänlainen kenraaliharjoitus Suomea seuraavina vuosikymmeniä hallinneelle tasapuolisuusajattelulle.
  Erityistä huolta Suomen valtionjohto kantoi mahdollisista neuvostovastaisista mielenosoituksista ja - ilmauksista. Neuvostoliitosta oli jopa tullut pyyntö pääministeri Urho Kekkoselle, että kisojen aikana olisi käytössä riittävästi poliisivoimia. Kekkonen vetosikin useissa puheissaan kansalaisiin, jotta he jakaisivat suosionosoituksia tasapuolisesti kylmän sodan kummallekin osapuolelle.
  Vain harvoissa Suomen lehdissä kajottiin arkaan rautaesirippukysymykseen, vaikka aihetta olisi ollutkin. Toimittaja Topi Halonen kirjoitti sentään marraskuussa ilmestyneessä Etelä- Pohjanmaan Urheiluväen Joulussa: " Mitä olympiakisoista olisi hyötyä Helsingin kauppiaat ja Vaasan Tulli luultavasti vastaavat, ettei mitään. Mutta nyt tietää jokainen hottentottikin, Mr. ja Mrs. Smithistä puhumattakaan, ettei täällä ole rautaesirippua muualla kuin Korkeasaaressa."
  Kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell kiteytti ajatuksensa samansuuntaisesti, kun hän puhui marraskuussa 1952 Ruotsi- Suomi- yhdistyksen tilaisuudessa Tukholmassa: " Jos kisat maksoivatkin paljon, niin on maailma joka tapauksessa selvillä, kummalla puolen rautaesirippua Suomi sijaitsee. "


 
Oikeat olympiakisat - Helsingin olympiakisojen 50- vuotisjuhlanäyttely on nähtävillä 20.10. saakka Suomen Urheilumuseossa olympiasatadionilla. 
 

 

 

Helsingin olympialaisilla mittavat 50-vuotisjuhlat

Viidennettoista kesäolympialaiset järjestettiin pääosin Helsingissä 19. heinäkuuta-3. elokuuta 1952. Kisojen 50-vuotisjuhlaa vietetään monin tavoin sekä Helsingissä että muualla Suomessa pitkin vuotta.

Mukana ovat näkyvästi ainakin Hämeenlinna, Kotka ja Turku, jossa 18. heinäkuuta on Paavo Nurmen muistojuhla ja muistomerkin paljastus.
Juhlien keskeisenä elementtinä on 12. heinäkuuta kello 24 Taivaskerolla Pallastunturilla tapahtuva soihdunsytytysjuhla kesäyön auringonsäteistä. Viesti juostaan läpi Suomen kuten 50 vuotta sitten ja toteutetaan yhteistyössä Suomi juoksee -viestin kanssa. Yli 50 kuntaa toteuttaa myös omaa juhlaosuuttaan.
Kansalaisjuhlat järjestetään Rovaniemellä ja Torniossa. Vaihtopaikoilla alkuperäiset 50 vuoden takaiset juoksijat ovat kunniavieraina.
Soihtuviesti saapuu Helsingin olympiastadionin pääjuhlaan 19. heinäkuuta. Kaikille avoimessa kansalaisjuhlassa luodaan dramaturgian keinoin aikasilta vuoden 1952 avajaisiin ja niiden ainutlaatuiseen tunnelmaan.
- Suunnittelemme järjestävämme neuvoa-antavan kansanäänestyksen soihdun viimeisestä viestintuojasta stadionille sekä olympiatulen sytyttäjästä, paljastaa projektin pääsihteeri Arto Ahola.
Olympialaisten aikaan sijoittui myös Armi Kuuselan Miss Universum -tittelin aiheuttama valtava kansallinen ihastus. Projektin tavoitteena on saada Armi vielä kerran suomalaisten juhlittavaksi. Kunniavieraita ovat tietysti suomalaiset elossa olevat Helsingin kisojen olympiaedustajat ja erityisesti mitalistit. Ulkomailta kutsutaan 5-6 Suomen kansan mielessä valovoimaisinta tähteä.
Ykkössijalla on naisten keihään voittaja Dana Zatopkova. Hänen aviomiehensä Emil, kolminkertainen kultamitalisti "Satu-Pekka", oli suomalaisten kaikkein suurin suosikki, mutta kuoli viime vuonna. Mahdollisesti voidaan paikalle saada hänen kovin kilpakumppaninsa Ranskan Alain Mimoun.

Vapaa pääsy olympiastadionille

Kunniavieraina stadionilla ovat olympialaisten järjestäjät ja vapaaehtoiset sekä joukkueet kunniavieraina. Esimerkiksi saksalainen sprintteri tulee poikansa "palkintomatkalle" Helsinkiin muistelemaan 50 vuoden takaista tapahtumaa. Helsinki kutsuu virallisen edustajan puolisoineen myös kaikista eurooppalaisista kesäkisakaupungeista.
Mielenkiintoa tapahtumaa kohtaan on ilmennyt myös mm. Englannissa, Unkarissa, Australiassa, Japanissa ja Kiinassa.
Juhla on arvokas kaikille kansalaisille avoin juhla. Aholalle on tullut mm. tiedustelu, voiko päästä istumaan samalle paikalle katsomoon kuin 50 vuotta sitten avajaisissa nähdäkseen tapahtumat "oikeassa kulmassa".
Ennen soihtuviestin saapumista ja juhlatulen sytytystä eteläsuomalaiset juniorit kuvaavat vuoden 1952 joukkueiden sisäänmarssin, ja sen jälkeen ovat vuorossa ulkomaiset juhlavieraat. Juhlapuheen pitää KOK:n puheenjohtaja Jacques Rogge. Olympiahymnin esittää suurkuoro, ja stadionin uudella väritulostaululla hyödynnetään alkuperäistä avajaisten kuvamateriaalia.

Näyttelyitä ja tapahtumia

Seitsemästä näyttelystä on meneillään jo Urheilumuseossa maaliskuun loppuun asti esillä oleva lapsille tarkoitettu "Elämysmatka Helsingin Olympiakisoihin 1952". Muita näyttelypaikkoja ovat matkan varrella Postimuseo, Suomen ilmailumuseo ja Jugend-sali.
Kesällä muistetaan mm. Kotkassa kansainvälisellä jalkapallo-ottelulla 50 vuoden takaista olympiapeliä. Hämeenlinnassa on omien avajaistensa muistojuhla. Siellä järjestettiin mm. nykyaikainen 5-ottelu, jonka johdosta järjestetään jo 8. ja 9. kesäkuuta lajin MM-esikisakarsinta.
Vielä kaksi viikkoa päättäjäisten jälkeen järjestetään Käpylän 1952 olympiakylän kisakyläjuhlat 17. elokuuta.
Helsingissä kisalippuja ilman parveilleet lapsetkin muistavat olympialaiset kisakylästä, monien rotujen urheilijoista, erityisesti neekereistä (silloin ilman haukkumanimen piirrettä) sekä kioskeihin tulleista Coca-Cola-lasipulloista ja niiden sisällöstä. Coca-Colalla onkin oma juhlanäyttelynsä Postimuseossa 17. 5.-30. 9.
Olympiakisojen 50-vuotisjuhlien organisoinnista vastaa johtoryhmä, jossa ovat edustettuna Helsingin kaupunki, Opetusministeriö, Ulkoasiainministeriö, Suomen Olympiakomitea, Stadionsäätiö ja Urheilumuseo.
Tavoitteena on mm. täyttää jälleen stadion kymmenillä tuhansilla mummoilla ja vaareilla, heidän lapsillaan ja lastenlapsillaan aikasiltana olympiakisoista nykyaikaan

 



Lasse Viren kantoi Helsingin olympiasoihtua
 

Helsingin olympialaisten avajaisten 50-vuotispäivän pääjuhlaolympiastadionilla veti paikalle 20000 ihmistä. Soihtu saapui stadionille nelinkertaisen olympiavoittajan Lasse Virenin tuomana.

Tulen soihtumaljaan korkeushyppypaikan kohdalle sytyttivät kolme Helsingin kisojen olympiavoittajaa, kultamelojat Sylvi Saimo, 87, Yrjö Hietanen, 75, ja Thorvald Strömberg, 71.

-Tämä oli valtava kunnia minulle. Vasta nyt oikein tajuaa, miten valtaisa urakka olympialaiset olivat Helsingille. Ihmettelen miten Suomi pystyi järjestämään näin mittavan urheilutapahtuman, Viren sanoi.

Viren yritti olla kertomatta kenellekään etukäteen, että hän on soihdunkantaja.




Tältä näytti Helsingin olympialaisten käyttämätön pääsylippu. Lippu on jäänyt  syystä tai toisesta käyttämättä, ja se löytyi vanhan kirjan välistä. Lippu on löydetty Rovaniemeltä.



Tältä näytti 500 mk:n hopeakolikko, joka lyötiin siihen aikaan olympialaisten kunniaksi.



 

          





     1950-luvulla järjestettiin vuosittain Kittilän Yhteiskoulussa jonkinlainen raittiuskilpakirjoitus. Se oli kai valtakunnallinen virallisenmallisesta paperista päätellen. " Kunniakirja" oli osoitus onnistumisesta kilpailussa, ja siinä samassa yhteydessä sain ison kasvikirjan, jossa kasvit jaettiin muistamani mukaan heteiden ja emien perusteella eri heimoihin, luokkiin ja lajeihin. Kirja on kadonnut jonnekin menneisyyden hämärään. Mutta todistus Suomen Opiskelevan Nuorison Raittiusliiton Yleistutkinnosta arvosanalla" Kiittäen hyväksytty" löytyi vintinkomeron 50:n vuoden takaisesta unohduksesta. Se olkoon omiaan kannustamaan  nykyopiskelijapolvia vähän leikillisesti sanottuna vastaavaan kilvoitteluun unohtamatta, ettei raittiuskaan kai kaikkein pahin asia ole. 
                                         

  Vanha " sotasaalismankli "( mankeli )  ;
 Se " löytyi " myöhään syksyllä 1944, kun ensimmäiset sotilaat palasivat rauhan 
tultua rintamalta isä heidän joukossaan. Ihmiset olivat kätkeneet omaisuuttaan 
kylän laitamilla ja niityillä oleviin heinälatoihin ja muihin suojaisiksi luulemiinsa paikkoihin ennen evakkoon lähtöä Ruotsiin syyskuussa 1944.
  En ole varma, mistä isä korjasi mankelin talteen. Voi olla, että kylään palanneet sotilaat nimeen omaan haeskelivat kaikenlaista tarpeellista ympäristöstä elämän taas alkuun saamiseksi varsinkin myöhemmin Ruotsista tulevaa  perhettä ajatellen. Silloin voi vallita viidakonlaki; mitä löysi, sen myös omisti.
  Niin tai näin, isä kantoi aika painavan mankelin kesällä 1945 valmistuneen ja yhä minun asuttamani joskin laajennusremontin kokeneen " tuvan " jyrkkiä vinttikamarin rappuja pitkin ylös vintinkomeron perälle " piiloon ".
   Mankli unohtui sinne, kai se oli heti sodan jälkeen liian ylellisyystavaraa  ja eikä sitä kyllä liioin myöhemminkään ole tarvittu. Se on ollut siis 50 vuotta piilossa.      Minä suurella vaivalla sananmukaisesti sen sitten raahasin komerosta kesällä 1995 vinttikamarin porstuan päälle, puhdistin sen vuosikymmenien pölystä  ja muutenkin kiillottelin sitä. Se on nyt muistokalu kaukaisen lapsuuteni jokseenkin ankeasta mutta historian kultaamasta sota-ajasta, jolloin kaikenlainen puute pakotti ihmiset tulemaan toimeen omin eväin ja konstein yhteiskunnan ollessa vielä siihen aikaan kykenemätön auttamaan.
   Nyt jos joku sattuu kovin hienosti sanottuna surffailemaan näillä sivuillani ja huomaa manklin omakseen, voin sen palauttaa hänelle omistusoikeutensa todistettuaan. Minulla on kuitenkin vahvana sellainen luulo, että tällainen todennäköisyys on jokseenkin olematon.




   Nuori sotilas siellä jossakin ( isäni ) ja äitini.


 
                         
                  Liisa pien.

Kasarmimme eessä suuri portti on,
mi illan pimetessä jää lyhdyn varjohon.
Sen luona jälleen tavataan,
ja lyhdyn alla haastellaan
kuin ennen Liisa pien, kuin ennen Liisa pien.

Huomas kaikki heti meitä katsoissaan,
ett` lempi yhteen veti, kun yksi jäi varjo vaan.
Sen nähdä kaikki kyllä saa,
jos lyhdyn alla armastaa.
Sun kanssas Liisa pien, Sun kanssas Liisa pien.

Iltahuudon hetki liian pian sai,
vois tulla kalliiksi retki, siksi kohta lähden kai.
Sulle nyt lausun näkemiin,
vaikk` tahtoisin  mä kaupunkiin.
Sun kanssas Liisa  pien, Sun kanssas Liisa pien.

Askeleesi tiellä, kauniin käyntis myös,
ne tuntee lyhty siellä, mi jälleen loistaa yöss`.
Jos en mä enää palaa lain,
ken lyhdyn alla seisoo ain`.
Sun kanssas Liisa pien, Sun kanssas Liisa pien.

Kaikki sumuun häipyy, maa ja taivaskin,
huulillasi väikkyy nimi rakkahin.
Luokses mä unelmissain saan,
taas lyhdyn alla tavataan
kuin ennen Liisa pien, kuin ennen Liisa pien.




 Elämää poltetussa Kittilässä evakosta tulon jälkeen:


Tämä matkaetäisyyspylväs on jostain keskikylältä sodan jälkeen v. !945. Yhtään
taloa ei ole jäänyt polttamatta. Rovaniemelle on matkaa 158 km.

Mutta saksalaiset olivat jättäneet kuitenkin Kittilässä joitakin taloja ja taloryhmiä polttamatta, koska pitivät niitä majoituspaikkoinaan. Anttilan ja Fiialan olen maininnut jo aikaisemmin Ala-Kittilästä, mutta myöskin Aholanperällä oli polttamattomia taloja, esim. Aholan Eeliksen -,  Einon - ja Adolfin talot, Vuomajärvi  ja muistaakseni myöskin vanha Fannila. Lisäksi olivat jääneet polttamatta Alan Lyylin ( os. Ahola ) ja Leunartin talo sekä ns. Paukkupirtti.
Se oli Aholanperältä vähän pohjoisempana Jukkalan maiden vieressä oleva hirsirakennus, jossa suojeluskuntalaiset pitivät ampumaharjoituksiaan ennen evakkoonlähtöä. Poikasina me keräsimme aina sieltä kiväärin luoteja keväällä lumien sulattua. Sama rakennus oli sodan jälkeen työväentalona ( Punanurkka ), ja siellä tanssittiin monet tanssit, pidettiin iltamia ja elokuvakiertueet näyttivät siellä elokuvia.
Syksyllä 1944 kylään rintamalta palanneet sotilaat asustivat polttamattomissa taloissa, varsinkin Aholan Eeliksen talossa. Serkkuni Salmen Aarno kuului nuorimpiin ikäluokkiin ja joutui näin ollen olemaan mukana viimeisissä kahakoissa eli saksalaisia pois ajamassa.
     Hän on kertonut, että kun hän pääsi sodasta pois ja majoittui Eeliksen taloon muiden rintamalta palanneiden joukkoon, oli isäni Kusti ollut juuri leipomassa ja paistamassa leipiä.
Hän oli laitellut leipäpelkalla taikinapaloja kuumennettuun uuniin, ja hyviä leipiä niistä oli tullut ensiepäilyistä huolimatta. Aarno nauroi, että isällä oli ollut parta kuin vuohipukilla, ja tietysti silloinen hygienia oli myös ollut miehillä vähän niin ja näin. Täit ja luteet eivät olleet mitään harvinaisuuksia, vaan ne kuuluivat myös välillisesti asunnon muonitusvahvuuteen.
 Ihmiset olivat suolanneet lihaa tynnyreihin ja haudanneet maahan ennen evakkoon lähtöä, ja ne kaivettiin esiin hyvään tarpeeseen. Määräys tuli silloin kaikille evakkoon lähtijöille, että ne eläimet, joita ei voitu kuljettaa pois, oli teurastettava ja niiden liha säilöttävä esim. maahan suolattuna, jos se oli ravinnoksi kelpaavaa. On kyllä surullisia tarinoita, kuinka pihakoira oli jätettävä juoksunaruun ulisemaan, kun ei voitu sitä ampua.
 Onpa sellainenkin luullakseni tosi tapaus kerrottu, että tuolla jossakin  Tepaston- ja  Lompolon perukoilla oli joku isäntämies soittanut nimismiehelle, että saako jonku
 " Uunon " ampua, kun se on liikuntakyvytön ja muutenkin sekopäinen. Nimismiehen vastauksen voi hyvin arvata. 
  Metsässä oli poroja ja hirviä runsaasti, ja niitä metsästettiin saksalaisella sotilaskiväärillä. Jälkeenpäin jokainen mies maksoi paliskunnalle yhdestä porosta, vaikka kyllähän niitä tietenkin tuli enemmän lahdattua. Minulla on vielä kuitti tallella vintinkomerossa vanhassa saksalaisessa kranaattilaatikossa, joka on vanhoja papereita täynnä ja on hyvä vesitiivis sen ajan "asiakirjasalkku ".
      Kuitin mukaan on isä maksanut molkojärveläiselle poromiehelle Aarne Lampelalle yhden elikon hinnan. 
  Saksalaisase oli meillä vielä  monta vuotta sodan jälkeen, mutta se oli luvaton ase, ja sitä vähän piiloteltiin. Muistan kuinka se oli meillä mukana , kun käytiin metsälinnun ansareissuilla Hangasselässä asti sunnuntaisin.
 
 Alempana olevassa kuvassa on kylläkin riekonansa. Isompien metsälintujen ansat olivat tavallisesti maajuurakoiden tyvellä.



 Sitä en kyllä muista, että aseella olisi koskaan juuri ammuttu mitään riistaa, koska se oli liian suurikaliiberinen ase siihen tarkoitukseen. Kahvitulilla Kolmivaarasen kurussa, jossa syötiin  hetteellä aina eväsvoileivät, isä antoi veljeni ja minun ampua pilkkaan. Aseen takaisinpotkaisu oli niin voimakas, että lensin miltei nurin. Syvän ja vähän synkän rotkokurun oli isä kai valinnut ampumispaikaksi nimenomaan siitä syystä, että sieltä ei laukaus juurikaan kuulunut ihmisten ilmoille.
  Vähin äänin kivääri sitten katosi jonnekin. Olisiko päätynyt hirvenpyytäjille, joille se oli hyvä ase pula-aikaisessa elämässä ja jotka pyysivät hirviä ympäri vuoden luvalla; " isä antoi luvan"
   Uusisalmessa ei ole aseita juuri kovinkaan paljoa harrastettu vuonna 1915 tapahtuneen vahingonlaukauksen jälkeen, jolloin 14-vuotias Eero kuoli Yrjön aseesta. Olen kertonut tästä muualla sivuillani. Äiji ei ollut metsämies eikä minun muistamani mukaan ampunut vanhempana kertaakaan metsällä. En myöskään muista, olisiko meillä ollut esim. haulikkoa sodan jälkeen ollenkaan, vaikka minulla on tallella vintinkomerosta löytämäni haulikonpatruunan tekovälineet.
  

         
Olisivatko ne sitten nuorukaisten Eeron ja Yrjön ajoilta 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä? Setä Vakella oli " piekki "( pienoiskivääri ), jolla me veljeni kanssa pyysimme " penninpaukuilla" (oravapanoksilla) oravia syksyllä ja vähän suuremmilla panoksilla syksyllä taas riekkoja, kun maa oli musta mutta riekko valkoinen.
  Isän veli Eelis,  joka asui sodan jälkeen Koskenalta tuodussa niittypirtissä jossakin Sodankyläntien - ja Kantatien risteyksessä ja sairastui myöhemmin henkisesti, kuljetti jonkinlaista " tussaria " mukanaan Vuotsukkavaarasta polttopuita hakiessaan hevosella. Hänen poikansa asui silloin vielä hänen kanssaan ja on kertonut, kuinka Eelis pani tussarinsa aina syvälle pompan sisään, koska ase oli tietenkin luvaton. Mutta ei kai hänkään sillä mitään ampunut, ja olisiko se edes lauennutkaan
.

 Ennen vanhaan oli Lapinkorvessa rikkautta kaikkialla, mitä
Samuli Paulaharju on kuvannut kirjassaan "Lapin muisteluksia" (1922) mm. seuraavaa;

- "Laajasta korvesta sai kukin valita sen, minkä halusi ja ennätti, ja korpeen vakinaisesti asettuneet tulokkaat pitivät huolen, että saivat osalleen hyviä niittymaitakin, jokivarsia, jänkiä ja järvirantoja. Erämaa kulki sitten suvun perintönä polvesta polveen. On vieläkin monella vanhalla talolla muinaiset laajat niittymaansa ja metsästysalueensa, "virkamaansa", joissa yhä vielä vanhat eräukot käyvät "virkamatkoillaan" köpsytellen entisaikaan pilkottuja suuntia pitkin virittelemässä ansoja ja loukkuja. 
 Niin on Kittilän Kirkonkylän Marjalan talolla erä- ja niittymaansa Venejoella Särkelän takana, Särkijärvenmaasta peninkulma ylöskäsin joen kahta puolta - Aunuksen - kotamaa, Hyvämännikkö, Juurivalanmännikkö, Tervaleili, Kapustaselänpalo ja Niemimaa - aina Herrankaltioon asti. Samoilla mailla ovat Alatalon erämaat: Paartoselkä, Sarvivaara, Autiomännikkö, Tiukupuljut, Parvaojansuu, Hyvämännikkö, Kapustaselkä ja Rovaselkä.
 Näiden pohjoispuolella, Aakenusjoesta etelään, On SALMEN talojen riistamaa Vuotsukkavaaralla, Hangasselässä, Isossa- Lappalaisessa ja Kapustaselän ylipäässä.
 Anttilalla ja Kariniemellä on taas erämaansa Kelontekemän ja Ounasjoen välisellä suurella kairalla eteläpuolella Kuusajokea: Kuoskiskumpu ja Kuoskisselkä, Konkeloselkä, Kontiolaki, Nilipäät ja Raakkumaselän Jäkälälaki."
 

   Vasemmalla on vanha sodanaikainen peltinen, vesitiivis granaattilaatikko, joka on toiminut hyvänä papereiden säilytyspaikkana vintinkomerossa.
  Vierellä on Järvenpään kirpputorilta ostettu asiakirjasalkku, joka on aivan kelvollinen käyttööni ja on parhain, minkä olen koskaan omistanut.

kadotettu (visa) 05.07.01 16:42

En toki minä kadota voi,
Kun tuuli puhaltaa tuntureilta,
olen tuulessa mukana.
Kun ukkospilvi kiitää taivaalla,
katselen sieltä sinua.
Enhän minä unohtaa voi.
Mehän olemme tuttuja,
ystäviä, jotka ystävystyivät.
Ja sitä ei kai näin voi
pyyhkäistä hetkessä pois.
Kyllä jossakin kadunkulmassa
aivan varmasti vielä kohdataan.
Näin toivotaan....:)vesa












  
Kittilän kapina. 

 Toivolan virkatalo.


    Se syttyi marraskuussa 1917.
Kittilässä löivät Venäjän vallankumouksen laineet korkealla jo syksyllä 1917 ennen Suomen julistautumista itsenäiseksi ja pari kuukautta ennen varsinaista vuoden 1918 kansalaissodan syttymistä.
     Kittilän kapinaksikin kutsutussa tapahtumassa surmattiin kruununvouti Axel Sandsröm ja nimismies Aarne Aulis riisuttiin aseista ja yhdestä punakaartilaisesta Eero Kaukosesta Kaukosen kylästä tehtiin nimismies.
     Koko vuoden 1917 ajan oli Suomen työväestön keskuudessa ollut ollut liikehdintää. Marraskuun 16. päivänä alkoi suurlakko. Rovaniemellä tehtiin vallankumous ja työväenneuvosto otti vallan ja erotti virkamiehiä ja riisui poliiseja aseista.
      Rovaniemellä annettiin 23. marraskuuta Kittilään käsky, että porvareille on näytettävä työläisten voima. Seuraavana päivänä alkoikin tapahtua. Marraskuun 24. päivä oli lauantai ja tuomiosunnuntain aatto. Kittilään oli saapunut nelikymmenpäinen  hätäaputyöläisten joukko. Heihin olivat liittyneet myös kruununvouti Sandströmin erottama entinen poliisi Kalle Lehtonen ja entisen kirkkoväärtin Mikko Vettasen poika Verneri Vettanen. Verneri Vettanen oli saanut kruununvoudilta aikoinaan korvapuustin ja se kirveli edelleen mielessä.
      Työläiset kokoontuivat työväentalolle ja lähtivät illalla marssimaan. Ensin väkijoukko valtasi lennätintoimiston, jonne jätettiin Matti Ylläsjärvi vartioimaan. Seuraavaksi mentiin nimismiehen virkataloon. Nimismies Aarne Aulis määrättiin luopumaan virastaan ja hänen tilalleen asetettiin Eero Kaukonen.

 Varoituslaukaus 
 edelsi surmaamista.

Myöhään illalla noin sadan miehen joukko tuli kruununvoudin asunnolle Toivolan virkataloon. Kruununvouti Sandström tiesi odottaa tulijoita oli varustautunut muun muassa asein. Hänen vaimonsa oli jo lähtenyt muualle nukkumaan.
      Sandström tiedettiin työväenaatteen vastustajaksi. Miesten vaadittua kruununvoutia avaamaan heille oven, tämä tiedusteli :- Miksi tulitte tähän aikaan? 
       Miehet ilmoittivat, että he vaativat nähdä kruununvoudin arkiston. Tähän vaatimukseen kruununvouti vastasi ehdottoman kieltävästi.
       Kruununvoudin seurassa oli kaksi hänen tytärtään, joista Eva-niminen tytär kysyi isältään :- Pappa, ammunko?
       Kruununvouti ei antanut lupaa.
       Kun ovea vieläkin äänekkäämmin yritettiin avata, ampui kruununvouti Sandström itse varoituslaukauksen kattoon.
       Hän yritti näin säikäyttää mielenosoittajat karkuteille. Laukauksella oli päinvastainen vaikutus.
       Verneri Vettanen ampui Kalle Lehtosen käskystä karhupyssyllä oven läpi kruununvoutia. Kruununvouti Sandström lyyhistyi heti lattialle ja kuoli sydämeen osuneesta luodista.
        Ulkona syntyi hämminkiä, sillä kruununvoutia ei ollut tarkoitus sentään surmata.

 Surma järkytti 
 lääninrovastin.

Koko Kittilä järkyttyi surmasta. Kittilässä asunut lääninrovasti Felix Öberg ei järkytykseltään pystynyt pitämään tuomiosunnuntaisaarnaansa kirkossa, vaan pastori Tuomo Itkosen piti hoitaa koko jumalanpalvelus.
        Kruununvoudin asunnossa aamulla apulaisen lakaistessa karhupyssyn kuula löytyi pianon alta. Kuula oli läpäissyt kaksi lasi-ikkunaa ja lopulta vielä olohuoneen seinän.
        Arkun tilaaminen Rovaniemeltä kesti kolme päivää. Koko tämän ajan ruumis makasi konttorin sohvalla. Arkkuun panemisen jälkeen lääninhallituksesta tuli käsky, että on toimitettava vielä ruumiinavaus. Poliisi Ales Ala joutui sulattamaan ruumiin nimismiehen saunassa ennen kirkkomaahan kätkemistä. Tämän on kertonut kruununvoudin perheen apulaisena toiminut Hilja Nurro ( kirkkoherra Eeli Aunon sisar) myöhemmin.
       Seuraavana kesänä tulvivan Ounasjoen mukana puulautan päällä lähti Sandströmin perhe Kittilästä ja muutti Ouluun.
       Surmatekoa seurasi Kittilässä sekasortoinen aika. Oulusta pyydettiin neljä poliisia palauttamaan järjestystä. Surmatekoon syyllistyneet Verneri Vettanen ja Kalle Lehtonen pidätettiin ja laitettiin Kittilän puulinnaan.
       Rovaniemen punakaartilaiset pidättivät puolestaan kotimatkalla olleet oululaispoliisit ja kävivät vapauttamassa Lehtosen ja Vettasen Kittilän puulinnasta. Vettanen ja Lehtonen pakenivat Sodankylän kautta Venäjälle eivätkä takaa-ajajat heitä tavoittaneet. Myöhemmin Lehtosen kerrotaan palanneen takaisin Kittilään ja avioituneen.
       Vettasen kiivasluonteisuuden sai sen sijaan kokea vielä eräs Määttä- niminen mies Uhtualla. Mies oli varastanut Vettaselta taskukellon ja kun sitten Vettanen oli saanut kiinni kellovarkaan, oli hän ensin ottanut pois kellon ja sitten ampunut Määtän hengiltä.



           Kruununvouti
   
Axel Sandström  
    s.16/5 1867. k.23.1.1917.


 Kuolemaansa asti vakaumukselleen 
         uskolliselle miehelle
              pystyttivät ystävät.



 


 Kittilän lyhytaikaisin nimismies, Eero Kaukonen.

 Legenda Eero Kaukosen pukkiturkista elää yhä.
" Kun minä sen tuohon laitan, niin siinä se pysyy."

      Talokkaan poika Eero Kaukosen nimittämisestä Kittilän nimismieheksi on ollut monta kertomusta. Yksi pitkään perimätietona kulkenut tarina kertoo, että Eero Kaukonen olisi nimismiehen paikalle noustessaan laittanut pukkiturkin nimismiehen naulaan ja sanonut :- Kun minä sen tuohon laitan, niin siinä se pysyy.
      Ilmeisesti Eero Kaukonen ei nimismiehen tointa hoitanut juuri yhtään. Kuulustelupöytäkirjoissa kerrotaan hänen kruununvouti Sandströmin surmaa seuranneena päivänä keräyttäneen aseita pitäjän eri kylistä punakaartin tarpeisiin. Häntä ei koskaan syytetty nimismiehenä toimimisesta, joten ilmeisesti virkatoimet jäivät olemattomiksi.
      Miksi Eero Kaukosesta sitten tehtiin nimismies? Yksi syy oli ehkä se, että mies oli käynyt maanviljelyskoulun ja osasi lukea ja kirjoittaa. Jälkipolville mies on kertonut, että nimitys oli äänestyksen perusteella.
      Kerrotaan, että Eero Kaukonen liittyi punakaartilaisiin, koska hänellä oli suvun kaunaa virkamiehiä kohtaan. Eeron isä, Tuomas Kaukonen, oli vuoden 1912 piispantarkastuksessa tehnyt moitteen kirkon kylmyydestä. Valitutusta pidettiin aiheettomana, ja Kaukonen erotettiin kirkkoneuvoston jäsenyydestä.
      Eero Kaukonen vangittiin 2. maaliskuuta 1918. Ouluun hänet tuotiin 14. kesäkuuta
1918. Kuulusteluissa Eero Kaukonen myönsi olleensa mukana kansanjoukossa, joka meni kruununvoudin talolle, mutta ei osallistunut surmatyöhön. Kaukonen kielsi kuuluneensa punakaartiin.
      Ero Kaukosta syytettiin myöhemmin toimimisesta johtajana kapinassa, joka johti kruununvouti Sandströmin surmaan. Hänet vangittiin ja tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankilaan. Kaukonen vapautui kuitenkin Tampereen pakkotyölaitoksesta jo vuoden 1918 joulukuussa ehdonalaiseen vapauteen. Mies selvisi melko vähällä, kun ajatellaan, että käytiin juuri pahinta sisällissodan jälkinäytöstä.

     
      
       Paavo Ollikainen.
     
      Eero Kaukosen aikalaista Paavo Ollikaista syytettiin Verneri Vettasen ja  Kalle Lehtosen vapauttamisesta Kittilän puulinnasta, mutta Ollikainen sanoi kuuluneensa porukkaan, joka oli päinvastoin yrittänyt estää vapauttamisen.
      Ollikainen ei tunnustanut kuulusteluissa, että hän olisi ollut mukana kruununvoudin ampumisessa. - Silloin oli niin paha ilma, ettei Ollikainen päässyt Kallon kylästä Kittilään. Näin hän kertoi kuulusteluissa.
      
      Kittilän suojeluskuntapiirin esikunta antoi Kaukosesta kovan lausunnon: mies on kiivas, huikentelevainen, laiska, lakkoihin yllyttävä, nousukkaaksi pyrkivä, Kittilän Kaukosen työväenyhdistyksen innokkaimpia ja punakaartin kiihottaja. Suojeluskunnan esikunta korosti, ettei mitään lieventäviä asianhaaroja ole Kaukosen tuomitsemisessa. Eero Kaukonen tuomittiin lopulta valtiorikosoikeudessa kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.
     Isä ja kyläläiset ajavat vapautusta.
      Heti kun Eero Kaukonen sai tuomionsa, jo samassa kuussa hänen isänsä Tuomas Kaukonen käynnisti toimet poikansa vapauttamiseksi. Tuomas Kaukosen aloitteesta pidettiin Kaukosessa kyläkokous, josta lähetettiin Suomen senaatille vapautusanomus Eero Kaukosen puolesta. Anomusta perusteltiin sillä, että Kaukosen työkykyä tarvittiin vanhan isänsä hoitamalla tilalla. Kaukosen miesten allekirjoittamassa kirjeessä myös vakuutettiin, että kyläläiset takaavat, ettei Eero Kaukonen tule aiheuttamaan pahennusta, jos hänet päästetään vapaaksi.
      Tuomas Kaukonen lähetti myös oman anomuksen poikansa puolesta ja sanoo, että hän itse toimii Kaukosessa postipysäkin hoitajana ja majatalon omistajana. Eero- poika ei isän vakuutuksen mukaan enää koskaan joudu tällaisiin rettelöihin, sillä poika " on tehnyt syvällisen parannuksen, ja katumus on saanut hänet kokonaan luopumaan aatteestaan."
       Myös Eero Kaukonen itse anoi armahdusta kuuden vuoden vankeustuomioonsa. Hän perusteli armahdusta sillä, vaimolla on heikko terveys, ja hänellä itselläänkin on munuaistauti, joka vaatii hoitoa, Vaimo on kunnan elätettävänä, ja vanhemmat eivät selviä enää tilanpidosta.
       Anomukset tuottavat tulosta samana vuonna, sillä joulukuun 13. päivänä 1918 Eero Kaukoselle kirjoitetaan vapauspassi Tampereen pakkotyölaitoksesta.

        Eero Kaukonen oli 30- luvulla merkitty mies .-  Hän oli tarkkailun alla. Hänen piti ilmoittautua nimismiehelle, ja häntä " jälisti ohranakin ", muistelee Eero Kaukosen nuorin lapsi Oulaisissa asuva Seppo Kaukonen. 
 Tunnen Sepon, sillä hän oli Kittilän Yhteiskoulun alaluokilla yhtäaikaa koulussa kanssani. Hän oli minua kai vuotta vanhempi mutta päätä pitempi  ja komea kuten isänsä. Hän oli koulussa muistaakseni 2-3 vuotta  mutta lopetti sitten kesken joskus 50- luvun alkupuolella, vaikka koulu hänellä meni hyvin. Hän oli iloinen ja huumorintajuinen, ja olimme kuin majakka ja perävaunu kulkiessamme yhdessä samaa koulumatkaa.
       - Lapsille isä ei kertonut juuri paljon mitään. Ei halunnut meidän kärsivän eikä hän myöskään tyrkyttänyt kenellekään aatettaan, on Seppo kertonut toimittaja Rannalle. Lisäksi hän on kertonut, että Eero oli innokas lukija, joka otti selvää asioista. Hän saattoi käydä pitkiä keskusteluja toisen lukeneen kaukoslaisen, taiteilija Reidar Särestöniemen kanssa esimerkiksi tähtitieteestä.
        -Isä ei päässyt mihinkään aatteistaan. Hän ei ainoastaan taistellut kapitalismia vastaan, vaan oli valmis myös surmaamaan kapitalismin, jota piti vaarallisena petona, sanoo Seppo Kaukonen.
         Seppo sanoo nykyään uskovansa enemmän sataseen kuin aatteeseen. Hänen vanhin veljensä Kullervo kulki väkevimmin isän tietä. Hän oli mukana vuonna 1949 Kemin mellakassa ja sai kahdeksan vuoden tuomion. Hän muutti myöhemmin Savoon Kansan Sanan toimittajaksi.
         Ei meitä kotikylässä Kaukosessa koskaan halveksittu, että mie olen linnassa olleen kommunistin poika. - Mutta silloin kun Kullervo joutui linnaan, mie päätin, että minun kohdalla tämä ei enää jatku, sanoo Seppo Kaukonen.   



Näinkin pahasti tiedetään käyneen noina melskeisinä aikoina.
Allaolevassa kuvassa on meneillään punaisten vankien teloitus vuonna 1918.



Punavangit

Pelastui vuonna 1918..

tarinaa niiltä ajoilta...varmaan tottakin..:

Ainakin kaksi Linnoituksessa teloitusryhmän eteen joutunutta pelastui kuin ihmeen kautta ja jäi henkiin kertomaan jälkipolville tapahtumasta. Kaukaan työmies Matti Lehtonen on kertonut oman tarinansa: Konekivääriä ei näkynyt, se oli piilossa pensaikossa. Ammuttavaksi tuotujen miesten käskettiin riisua päällysvaatteensa ja kääntyä selin. Syrjäsilmällä Lehtonen oli nähnyt konekiväärin suuliekin ja heittäytyi heti ampumisen alkaessa hautaan. Kaksi luotia ehti mennä selästä läpi tullen hartioista ulos. Kun Lehtonen heräsi tajuihinsa, hän oli yltä päältä veressä ruumiskasassa. Vaikka valkoiset yleensä ukkomauserilla varmistivat ammutut, Lehtosta ei ammuttu. Ilmeisesti uskottiin, että kaksi ammottavaa reikää selässä riittää. Lehtonen sanoi kuunnelleensa hetken ja kun mitään ei kuulunut, hän kiipesi kuopasta ylös.
Oli aamuyö. Hän puki päälleen jonkun ammutun kuopan reunalle jättämän pikkutakin ja käveli hoippuen rantaan. Siellä hän pesi veret kasvoistaan ja lähti kävelemään Kaukaalle. Monta tuntia parin kilometrin matkaa käveltyään Lehtonen tuli varhain aamulla kotiinsa, mistä sukulaiset auttoivat hänet piiloon Juustilaan. Viktor Kiiskinen vietiin Linnoitukseen ammuttavaksi kahden muun miehen kanssa. Luoti lävisti hänen leukansa. Kiiskinen jäi henkiin ja kuunteli kahden kuolleen vierellä mitä ampujat seuraavaksi tekevät. Kyllä ne kaikki vissiin kuolivat, hän kuuli yhden ampujista sanovan. Ampuja tuli vielä ammuttujen luo ja ampui varmistuslaukaukset. Kiiskisellä oli onnea, sillä sekin laukaus meni hänen päänsä ohi. Kiiskinen juoksi karkuun Linnoituksesta aitojen yli ja piileskeli kolme viikkoa kotiseudullaan Hytissä.

Toukokuun loppupuolella hän palasi kaupunkiin ja meni Linnoitukseen ilmoittautumaan esikuntaan. Kuulustelijalle hän totesi: Tässä minä nyt olen. Minut on jo kerran tapettu! Esikunnassa sanoivat, että kun mies on kerran tapettu, niin ei enää toista kertaa tapeta ja Kiiskinen sai palata kotiinsa. Valkoisten edetessä kohti Lappeenrantaa toteutettiin ensimmäiset teloitukset. Pontuksen, Vennäisten pellon ja Korkkitehtaan teloituksissa ampujina oli armeijan puolijoukkueita. Ampujat määrättiin, osa joukosta oli vapaaehtoisia. Kerrotaan myös, että joissakin tapauksissa ampujat valittiin pitkää tikkua vetämällä. Kun Lappeenrannan puhdistus organisoitiin, Toivo Tapanaisen mukaan teloitusjoukko määräytyi tiedusteluosaston miehistä, loput osaston miehet sijoitettiin kenraaliesikunnan ja suojeluskunnan esikuntien käyttöön tutkinta ja kuulustelutehtäviin. Teloituskomennuskuntaa komensivat ainakin Väinö Strömberg ja Uno Serenius. Erikoistapauksissa teloitusryhmää johtivat joskus muutkin. Toivo Tapanainen kertoo, että Heikki Torvista teloitettaessa 2. toukokuuta Rafael Ekholm sai kunnian antaa tulikomennon.

Useissa säilyneissä kertomuksissa todetaan, että ampujat olivat juovuksissa. Se on inhimillisesti ymmärrettävää, sillä kaikki ampujat eivät varmasti olleet halukkaita ja vapaaehtoisia, vaan he tarvitsivat tehtävän suorittamiseen rohkaisuryyppyjä. Humalatila toi ampujille sillä hetkellä rohkeutta, mutta aiheutti toisaalta jälkeenpäin syyllisyyden tunteita. Tämäkin vaikutti varmasti myöhemmin siihen, että ampujat eivät jälkeenpäin näistä asioista puhuneet. Toisaalta muutamat teloittajat lienevät olleet useiden päivien ajan juovuksissa ja aiheuttivat sen takia ongelmia vankileirissä. Toukokuun alkupäivinä teloituksia ryhdyttiin toimeenpanemaan konekiväärillä. Tässä kammottavassa tehtävässä kunnostautuivat lappeelaiset Siparin aikamiespojat, jotka olivat jo valtausta seuranneina päivinä omavaltaisesti puhdistaneet kotikylänsä Korkea-ahon ympäristöä.

Kerrottiin, että Siparnin veljekset saivat kustakin ammutusta kymmenen markkaa päästä ja ammuttujen vaatteet. Siparin veljesten suorittamasta teloituksesta selvinnyt Matti Lehtonen oli kuulemma tavannut sodan jälkeen toisen veljeksistä Lappeenrannan torilla. Lehtonen oli muistuttanut Siparia siitä että tämä oli käynyt ruumiskasassa vetämässä Lehtosenkin jalasta pieksut pois. Sinä silloin minulta saappaat veit, mutta tulepa nyt perkele nykimään, Lehtonen oli kertomansa mukaan sanonut Siparille. Sotajoukosta löytyy aina sellaisia miehiä, jotka maksusta tekevät mitä vain. Linnoituksen vankilasta pääsi tiettävästi muutama kaartilainen pakoon ennen teloitusta. Lappeen Haapajärveltä kotoisin ollut Emil Hyväri li muutaman muun saman kylän miehen kanssa piileskellyt sotatapahtumien päätyttyä Haapajärven takana olevan Haukkavuoren kätköissä. Aikansa piileskeltyään miehet palasivat koteihinsa. He saivat erään naapurin puhumaan Haapajärven suojeluskunnan esikuntaan kuuluneelle lautamies Tuomas Kälviäiselle, että tämä vaikuttaisi siihen, että heitä ei vangittaisi. Kälviäinen oli auttanut vapauteen useita punakaartiin kuuluneita kylän miehiä. Hyväri oli taitava muurari ja heti kotiin tultuaan hän lähti töihin. Hänet pidätettiin työmatkalla, kuulusteltiin Haapajärvellä Kärppäniemessä ja vietiin Linnoituksen vankilaan. Siihen aikaan kaupungin huussien eli ulkovessojen tyhjentäjänä oli Augusti Hyväri, Emilin sukulainen. Hänen tehtävänään oli myös Linnoituksen huussien tyhjennys. Eräänä yönä hän ei täyttänytkään tyhjennystynnyriään vankien ulosteilla, vaan tynnyriin kömpi Emil Hyväri. Linnoituksen portilla vartijat eivät olleet halukkaita tarkastamaan tynnyrin sisältöä ja niin Emil Hyväri pääsi vapauteen.

Vapauteen pääsyt Emil Hyväri oli pahoin nälkiintynyt. Hän piileskeli aikansa Haapajärven metsissä, muuta viimein nälkä ajoi hänet naapuritaloon. Siellä perhe oli lopettelemassa ruokailuaan. Hyväri ahmi suuhunsa pöydällä olleet perunankuoret. Sitten hän meni kummitätinsä Helena Salakan mökkiin. Täti, joka tajusi tilanteen vaikeuden, keitti Emilille löysää vesivelliä. Näin nälkiintynyt karkulainen säilyi pahalta vatsataudilta, mihin moni siihen aikaan menehtyi. Sen sijaan Strömbergin ja Sereniuksen motiiveja on lähes mahdotonta ymmärtää. He ampuivat vankeja ilmeisen oma aloitteisesti, jopa mielellään. Etenkin päiväsaikaan suoritetut yksittäisten vankien teloitukset sisälsivät jopa sadistisia piirteitä. Strömberg ja Serenius ilmeisesti nauttivat siitä, että vangittu seurasi muuta vaihtoehtoa kun ei ollut kuljettajaansa Linnoitukseen. Leppoisasti uhriensa kanssa keskusteltuaan nämä veivät uhrit joukkohaudalle ja ampuivat nämä siihen.


Ei ole vaikea kuvitella sitä reaktiota, jonka tällaisten tietojen leviäminen synnytti kaupungilla niin valkoisesti kuin punaisesti ajattelevien keskuudessa. Linnoituksessa suurin osa teloitetuista haudattiin P1:een, alueen pohjoiskärjessä olevaan rinteeseen. Evert Walleniuksen todistuksen mukaan Linnoituksessa ammuttiin noin 400 punaista, joista reilu sata kuljetettiin ampumisen jälkeen hautausmaalle. Noin 50 Viipurin ympäristöstä vangittua punaista ammuttiin ja haudattiin varuskunnan venäläiselle hautausmaalle. Etenemisvaiheen puhdistuksissa ammuttiin noin 50, jotka haudattiin ampumispaikoille. Kesällä ammuttiin vielä noin 70 vankia Linnoituksen alueella. Keskellä Lappeenrannan kaupunkia ollut suurin joukkohauta P1 oli kaupunkilaisten tiedossa kevään 1918 jälkeen, mutta sen olemassaolosta virallisesti vaiettiin. Teloitettujen omaiset toivat paikalle keväisin kukkia ja yrittivät kaunistaa joukkohaudan ympäristöä, mutta kaupungin viranomaiset poistivat kukat ja repivät istutukset. Vasta 25 vuotta myöhemmin, jatkosodan aikana toukokuun lopulla 1943, venäläiset sotavangit määrättiin kaivamaan joukkohauta auki. Rinteestä löytyi 276 surmatun jäännökset, jotka siirrettiin kaupungin hautausmaahan.

Lähteet:
              
             Tapani Rannan artikkeli Lapin Kansassa perjantaina 1.5.1998.


              Valtion arkisto ja Helsingin  valtionrikosylioikeuden arkisto.
               
             Yrjö Niemelä: Ounasjoen maa. 1989.
              Rovaniemen historia. Jokivarsien kasvatit ja junan tuomat 1921-1990.1997.
              Toivo Kulpakko: Kittilän kapinasta 54 vuotta.
              LK 21.11.1971.
              Janne Vanhan arkistot.






  Kuvassa alla on oman aikansa "tovereita". Hattu päässä keskellä edessä on setäni Reino Uusisalmi, joka oli sittemmin poliittisena vankina pitempiä ajanjaksoja vasemmistolaisuutensa vuoksi. Olen kertonut hänestä toisaalla kotisivuillani. Hänestä oikealle on Viljami Wuomajärvi ja edelleen Reinon vieressä edessä Teodor Marjala.
  Mukana ovat myös vasemmalta nuori Tauno Lukkarinen, Pauli Leppänen ja äärimmäisenä oikealla seppä Väisänen.
  Himmennettynä vasemmalla ikään kuin luuraa takana ohranan kätyri ja ilmiantaja Särki- Maukku ( Maurits Särkelä). 



 


  Tässä taas Albert Wuomajärvi nojaa aitaan hänelle ominainen virnistys leukaperissään.



  



Kuva Hemmi Vuomajärvestä tuo esiin pikemminkin onnettomanoloisen nuorukaisen kuin kovan metsäkaartilaisen, joka oli miltei lainsuojaton ja
jota tuonaikaiset poliisit vuonna 1944 jahtasivat armotta.





Eläkeläiset ry:n kesäpäivät Kittilässä 14.-16.6.2005:



Irja Rauhalalle yksi avajaisten lauluista oli erityisen tuttu ja rakas, Porokovanmaan valssi. Tuttu se on, koska se on hänen sanoittamansa; rakas se on, sillä se on hänen isänsä Vuoma-Pertin, eli Albert Vuomajärven säveltämä. Myös valssiin tehdyn tanhun koreografia on Irja Rauhalan. Tanhua hän ei avajaisissa kujitenkaan kunnolla näe, sillä syksyllä täyttyvät 80 vuotta ovat vieneet näön, Intohimoa musiikkiin, rakkautta työväenaatteeseen ja koko olemuksesta huokuvaa sivistyneisyyttä ne ovat vain vahvistaneet.
– Vuomajärven suku on ollut hyvin musikaalinen. Isänisän äidinisä oli Norjan Pykeijassa, jossa soi kveenien, suomalaissyntyisen siirtolaisten, haitari. Se on kantanut tänne asti, Rauhala kertoo. Se on soinut mahtavasti ja ihanasti. Monista Irja Rauhalan säveltämistä ja sanoittamista lauluista Ystävälle-laulu on ehkä tunnetuin.
– Me näyttelimme jo ennen sotia vanhalla työväentalolla. Siihen aikaan musiikki, paitsi kirkkomusiikki, oli syntiä, mutta soitettiin ja laulettiin vaan.– Isäkin soitti häitä aamukuuteen saakka eikä yhtäään kappaletta tarvinnut kahta kertaan soittaa. Sävelten varasto oli täysi. Toisenkin tärkeän vaikutteen Irja Rauhala sai vanhemmiltaan, työväenaatteen. Se vei hänet taantumusvuosina vankilaan saakka. – -Meitä oli nelja lasta ja kaikki musisoivat, ja niin teki myös äiti. Ilmapiiri oli kovin taantumuksellista eikä työväenlauluille ollut tilaa. Myöhemmin niillekin avautui mahdollisuus nousta esiin.
– Äiti ja isä olivat kiinnostuneita muustakin kuin kotikontujen asioista. Meille alkoi tulla Tulenkantaja. Niistä ajatuksista me ammensimme, Rauhala kertoo. Irja Rauhala oli alun toisella kymmenellä, kun hän nousi ensimmäisen kerran nousi näyttämölle isän kolmirivisen kanssa ja ramppikuumeen vaivaamana. – Haitarit jäivät, kun miehet menivät sotaan, isä kylläkin metsäkaartiin, kun ei halunnut enää sotia. Se sai talvisodasta tarpeekseen. Isä pakeni Ruotsiin ja sinne se katosi. Minut pidätettiin ja äitikin otettiin säilöön. Sielläkin soitettiin ja laulettiin. Ira Rauhala sanoo, että eläkeläistenkin järjestötyössä kulttuuri on runko ja pohja, jolle yhdessäolon voi rakentaa.
– Näin on täällä meillä Kittilässäkin. Lappilainen on sellainen.


-Irja Rauhala, lauluntekijä, työväennainen.


Kveenien haitari soi yhä ihanasti.

Irja Rauhala seurasi avajaisia

yhdessä Espoossa asuvan sisarensa Hulda Leppikankaan kanssa.














Sodan jälkeen on puhuttu ja kirjoitettu paljonkin saksalaisista kuolemanleireistä, mutta siitä, miten samaa tarkoitusta varten perustetuissa suomalaisissa keskitysleireissä kohdeltiin natsismin ja sodan vastustajia, ei kirjoja lukeva yleisö ole saanut täyttä käsitystä.
Nestori Parkkarin ” Suomalaisessa keskitysleirissä v v. 1940 - 1944 ” kertoo totuuden näistä asioista.
Setäni Reino Uusisalmi ja tätini mies Toivo Friman joutuivat kumpikin kokemaan nämä kauheudet.

Alhaalla valokuva Koverin keskitysleiristä, jollaisissa poliittisia vankeja pidettiin. Kaksi etummaista rakennusta ovat vankien parakkeja, taaempana aitauksen ulkopuolella oleva muonavarasto.







-” Leirin päällikkö kapteeni Kartano vetelee tässä päivällissikeitä leirin vartiokämpällä. Kartanolla on vieressään mauserinsa, josta hän ei luopunut saunan lauteillakaan.
Koiramaisella uskollisuudella hän pyrki täyttämään päällystön raaimmatkin käskyt, mutta älynsä yksinkertaisuuden takia hän ei aina keksinyt kyllin tehokkaita keinoja suunnitemiensa toteuttamiseen, joten työ silloin jäi kesken.-”

Vankileirillä ollut Nestori Parkkari on kuvannut ”leirielämää” kirjassaan;

Suomalaisessa keskitysleirissä
vv.1940-44.

Jäljennän tähän pätkän hänen kirjastaan;

--- Helmikuussa 1942 Säämäjärven leiriltä lähetettiin 25 vankia, Toivo Friman, Esko Kokkonen, Erkki Pajunen, Jallu Kulmala ja Matti Hietala komennukselle Kinnasvaaraan muuttamaan siellä olevan suuren neuvostotilan rakennuksia ”Itä-Karjalan keskusvankilaksi”. Kun keskitysleiri alkoi valmistua sinne raahattiin Neuvosto-Karjalan asukkaita aina alaikäisiä myöten. Heitä oli syytetty ”vakoilusta”, ”elintarvikkeiden piiloittamisesta” ynnä muusta samantapaisesta ja tuomittu vuosiksi pakkotyöhön. Alituisin pahoinpitelyin heidät pakoitettiin suorittamaan ylivoimaisia urakoita. Eräänäkin päivänä, kun Kokkonen oli muuraamassa savupiippua, hän näki, miten läheisellä pellolla karjalaista nuorukaista piestiin niin, että poika kuoli vammoihinsa. Sellaista oli ”heimorakkaus”.
Kinnasvaarassa ryhmällemme pidettiin aivan samanlaista ruokakomentoa kuin Säämäjärvellä. Kun sielläkään ei ollut piikkilanka-aitausta, vangit hiipivät salaa muonanhankintareissuille. Keväällä he löysivät sotavaiheen aikana ammuttujen koirien -ja kissojen raatoja sulavan lumen alta ja pelloilta sinne jääneitä kaalinlehtiä. Kaikki ne kelpasivat ruuanjatkoksi. Syksyllä viljan kypsyessä keskusvankilan pellolla pojat ryömivät peltoon, katkoivat tähkäpäitä pussiinsa ja jauhoivat niistä omilla ”myllynkivillään” vellijauhoja
Vaikka toverimme Säämäjärvellä samoin kuin me Kannaksella toimivat varovasti välttääkseen provokaatiota, leirin johto keksi alinomaan aihetta rankaisemiseen. Tässä tyypillinen näyte sellaisesta.
Vappuaamuna 1942 toverit enne työhön menoaan pitivät aivan lyhyen juhlahetken, jossa yksi lausui muutaman sanan vapusta ja toiset esittivät hieman ohjelmaa. Vappuillallista oli valmistettu useana päivänä oikein porukalla ja saatukkin pyydystettyä talon illallisliemen saosteeksi 212 sammakkoa, 6 käärmettä, 2 piisamirottaa ja vartijan jätekasalta lantun – ja perunan kuoria. Soppa oli kaikkien aikojen juhlasoppa. Mutta päällystö sai tiedon vapunvietosta erään joukossa olleen lurjuksen kautta. Kapteeni Kartano tilasi lauman ohranoita kuulustelemaan vankiryhmää. Kuulustelut uusittiin vielä heinäkuussa, jolloin syyllisiksi katsottuja kahdeksaa miestä U. Laurikaista, P. Valkamaa, V. Koskista, F. Ollanketoa, E. Leinosta, J. Hukaria, E. Saaristoa ja A. Honkasta seisotettiin pihalla 9 tuntia ja vietiin sitten Jessoilaan kenttäoikeuteen. Kukin tuomittiin vuodeksi vankeuteen ja sai passituksen vankilaan. Sotaylioikeus lisäsi tuomiota toisille kahdella, toisille kolmella vuodella. Olivatpa tuomitut kerrankin tyytyväisiä tuomioonsa ja sen lisäykseenkin: siirto muualle tiesi varmaan helpotusta. He kärsivät tuomionsa mm. Pelson varavankilassa, josta lyhyempituomioiset ehdittiin passittaa vielä takaisin Koverin leirille.
Kesä-heinäkuussa 1942 suurin osa vankeja siirrettiin ryhmittäin uuteen paikkaan ”Puropunktille” lähelle Hyrsylän mutkaa. Sinne joutuivat mm. Jussi Mehto, Viljo Sironen, Viljo Suutari, Nestori Nurminen, Väinö Isojärvi, Antero Timonen ja Erkki Salomaa. Säämäjärveläinen nälkäkomento ja metsätyöt jatkuivat samanlaisina Puropunktilla, josta Allan Asplund ja Birger Dahl yrittivät karkureissullekin.
Heinäkuun aikana kaikille Säämäjärven ryhmän vangeille annettiin nimitys II luokan työpalveluvelvollinen ja alettiin maksaa heille 5 markan päivärahaa. Tämä oli omaisten ja muidenkin sisukkaasti vankien puolesta ponnistelleiden työn tulosta.---

Suot ja nummet ympärillä,
loputtomat leviää.
Tääll`ei kuulu lintuin laulu,
puut vain paljaat törröttää.
Ain`kantain lapioita,
päin nummia ja soita käy tie.

Vaimo, lapset jossain vuottaa,
pako päättyis kuolemaan.
Nelin kerroin piikkiesteet,
kiertää vankikolonnaa.
Ain`kantain lapioita,
päin nummia ja soita käy tie.

Mutta usko elää meissä,
näin ei aina olla voi.
Kerran halki soitten nummein
riemukkaana laulu soi:
Nyt kohti päivää uutta
Ja kohti vapautta käy tie...

-Nestori Parkkari-



Alkon valvovan silmän alla sodan jälkeen Suomessa...

Monopoliyhtiö Oy Alkoholiliike Ab:n myymän laillisen alkoholin ostaminen oli sodanjälkeisessä Suomessa uuvuttavaa, monimutkaista ja melkoisen tympeää. Ennen kuin mahtui alkoholiliikkeeseen sisään, saattoi joutua odottamaan kauankin kadulla. Ensiksi asiakas sai luvan jonottaa vuoroaan viinakortin leimaajan luo, ja samalla häneen loi tuimia katseita virkapukuinen tarkkailija. Leimaaja tarkasti asiakkaan henkilöllisyyden ja hänen aiemmat ostoksensa viinakortista. Mikäli ostoja oli liikaa, ohjattiin asiakaspolo kaikkien nähden puhuttelukoppiin, jossa tarkkailija tiukkasi häneltä runsaiden hankintojen syytä ja valisti isällisesti alkoholin vaaroista.

Jos armo kävi oikeudesta eikä myyntikieltoa annettu, opastettiin nöyryytetty asiakas kassajonoon maksamaan, minkä jälkeen ostokset maksimissaan kaksi litraa väkeviä kerralla sai noutaa kuittia vastaan myyntitiskiltä. Alkojen atmosfääri oli muutenkin ankea. Liikehuoneistot oli tietoisesti rakennettu kolkoiksi ja luotaantyöntäviksi: seinät olivat synkänvihreitä, kalusteet niukkoja ja pullot etikettipuoli alaspäin vaakasuorassa hyllyillä. Myyjät olivat ynseitä eivätkä hevillä suostuneet vastaamaan asiakkaiden kysymyksiin. Toisinaan sattui, että aivan nuhteeton kansalainen heitettiin erehdyksessä ulos viinakaupasta, hän kun pahaksi onnekseen sattui muistuttamaan paikkakunnan pahinta viinatrokaria.

Myyntikielto saattoi helpostikin: ”Siihen aikaan [sodan jälkeen] oli useilla porttikielto kauppaan. Ei tarvinnut olla muuta syytä kuin että oli vaimo ja pari kolme lasta ja kävi kaupassa pari kertaa viikossa ja toimeentulo oli huono, niin Alkon virkailijat ottivat yhteyttä [köyhäinhoitolautakuntaan]”, muistelee eräs aikalainen. Kaiken lisäksi myymälöitä oli vain kaupungeissa, mikä merkitsi pitkiä, satojenkin kilometrien ostosmatkoja maaseutuväestölle. Niinpä maalla monin paikoin jatkui vanha pontikankeitto ja salakauppa. Alkon harjoittama ostajaintarkkailu oli ilmiö sinänsä. Tärkein väline asiakkaiden kontrolloinnissa oli henkilökohtainen, valukuvallinen viinakortti, johon painettiin jokaisen ostoksen jälkeen leima päivämäärineen. Ostajan elämää hankaloitettiin määräyksellä, jonka mukaan kortti oli myymäläkohtainen. Viinakorteista kertyi Alkolle aikanaan valtava henkilökortisto, mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Alkon palvelukessa oli etsivätarkkailijoita, jotka poliisivaltuuksiin keräsivät tietoja mahdollisten suurkuluttajien naapureilta ja talonmiehiltä näiden elämäntavoista . Tavoitteena oli myyntikiellon aiheuttaman häpeän ja julkisen paheksunnan avulla saada viinaanmenevä kansa parantamaan tapansa.

Ostajaintarkkailusta luovuttiin kuitenkin vuonna 1958, sillä osoittautui tehottomaksi, kalliiksi ja kansan inhoamaksi. Viinakortista ei kuitenkaan vielä tuolloin päästy eroon. Uudet tuulet puhalsivat ja Alkoholiliike aloitti ”Mieluummin viiniä kuin väkeviä” kampanjan vuonna 1959. Kansalaisten käyttötottumuksia pyrittiin ohjaamaan miedompiin alkoholijuomiin; suomalaiset nimittäin joivat tuohon aikaan kaikesta käyttämästään alkoholista kolme neljäsosaa väkevinä. Kuin taikaiskusta askeettisiin alkoholimyymälöihin ilmestyi värikkäitä julisteita, viinioppaita ja pullotelineitä. Heräteostosten edistämiseksi pidettiin viinejä esillä myyntipöydillä pienissä koreissa. Alkoholin tarjoaminen heräteostokseksi oli ennekuulumatonta. Viinien hintoja alennettiin ja aikaisemmin etäisenä pysytelleet myyjät alkoivat nyt neuvoa ja opastaa asiakkaita juomien valinnassa. Myyjille oli erikseen teroitettu, että kulutusta piti pyrkiä siirtämään väkevistä juomista mietoihin jälkimmäisiä aina tilaisuuden tullen esitellen.

Näin katajaista kansaa yritettiin valistaa, että oikea tapa käyttää alkoholia oli maistella hyvää viiniä aterian kera eurooppalaisittain. Jo tätä aiemmin olutta ja viiniä oli pyritty suosimaan poistamalla ne viinakortin piiristä. Janoisimpien suosima väkevä viini palautettiin kuitenkin enne pitkää kortille. Mietojen juomien linja tarkoituksena oli humalahakuisen juomisen vähentäminen. Aikalaistutkimuksen perusteella uskottiin, että väkevien alkoholijuomien aiheuttama päihtymys oli karkeampi, aggressiivisempi ja voimakkaampi kuin miedoista juomista saatu. Alkon kampanja tekikin tehtävänsä yhdessä suuren yhteiskunnallisen murroksen kanssa: pikku hiljaa suomalaiset alkoivat oppia juomaan olutta ja viiniä. Samalla kuitenkin väkevienkin juomien kulutus kasvoi. Suomalaisten alkoholikulutus oli ollut kansainvälisesti vertailtuna hyvin vähäistä, alle 2 litraa henkeä kohti. 1960-luvun alusta se alkoi nousta kiihtyvällä tahdilla.

ASEKÄTKENTÄ

Tällainenkin Mikon kertoma ”juttu” sodanjälkeisestä ajasta on nähnyt päivänvalon. Ja siinä on kyllä minullekin tuttua asiaa omankin muistini mukaan.

MIKKO   07.3. 2005. Eräänlaiseksi varojärjestelmäksi Päämajan operatiivinen johto organisoi salaisen sotamateriaalin kätkennän mahdollista sissisotaa varten. Kätkömateriaalilla oli miehitystilanteessa tarkoitus varustaa uudelleen paras osa sodasta kotiutuneita reservejä. Ei kuitenkaan tiedetty, että samanlaiset varautumistoimet olivat monessa joukossa jo tekeillä tai valmiina. Moni korpisoturi oli ajatellut omilla aivoillaan ja tehnyt omat johtopäätöksensä samanlaiset kuin päämajan terävin sodanjohto! Suomalaisten sotilaiden vastustajana oli yli kolmen vuoden ajan ollut varsin sisukas, kekseliäs, häikäilemätön ja otteissaan arvaamaton puna-armeija. Sodan eri vaiheissa oli jouduttu toteamaan, ettei vihollinen kaihtanut mitään keinoja päästäkseen tavoitteeseensa. Siksi jo rauhantekoaan ajatellen mitään yllätyksiä sen taholta ei pidetty mahdottomina. Aselevon alkamistapa rintamilla vain vahvisti epäluuloja. Jatkoivathan venäläiset tulitusta vielä vuorokauden siitä ajankohdasta, jolloin suomalaiset lopettivat sotatoimet. Tavallinen rintamamies ei voinut niissä oloissa tietää, oliko kyseessä väärinkäsitys vai suomalaisiin kohdistettu tarkoituksellinen provosointi tulitauon rikkomiseksi.

Kun rauhaan pääseminen maan valtiollisen olemassaolon säilyttävillä ehdoilla oli suomelle elintärkeä asia, armeija nieli nöyrästi tämänkaltaiset loukkaukset. Samalla kuitenkin vahvistui spontaani valmius siihen, ettei ajauduttaisi avuttomuuden tilaan, vaan taistelua tulisi voida jatkaa tarvittaessa. Toisaalta pelättiin maan miehitystä silloin kun puolustusasemistaan irtautunut ja rauhanajan koonpanoon siirtyvä armeija on täydellisimmin yllätettävissä. Tiedossa olivat Katynin metsän karmeat tapahtumat miehitetyn Puolan armeijan upseeriston kylmäverinen likvidointi juuri samankaltaisessa tilanteessa. Niistä suomalaissotilaista, jotka olivat selvinneet hengissä vuosien rintamapalveluksesta, ajatus joutua aseettomana ammutuiksi tai eläinten tavoin orjuuteen aidatuiksi oli pahempi kuin mitkään riskit tai kaatuminen taistelussa. Puolustautua päätettiin joka tapauksessa, mutta siihen tarvittiin jotakin ”kättä pitempää”. Moni oli sodan aikana löytänyt rintamalta itselleen jonkinlaisen kodinturva-aseen. Etenkin talvisodan päättyessä ja jatkosodan alkuvaiheessa näitä oli viety koteihin pahojen päivien varalle. Kyseessä olivat enimmäkseen luvattomiksi tiedetyt sotamuistot, mutta suorastaan laittomia niistä tuli syksyllä 1944 Liittoutuneiden valvontakomission ja punaisen Valpon aloitettua toimintansa. Sodasta ylimääräisinä kertyneitä aseita ei enää uskallettu pitää esillä, vaan niitä ryhdyttiin piilottelemaan ullakoilla ja ulkorakennusten alle. Yksittäisiä aseita ja ampumatarvikkeita kaivettiin maahan ja hävitettiin, useimmin vesistöihin upottamalla. Sadoittain pieniä asekätköjä syntyi eri puolille maata.

Itä-Karjalassa rintamavastuussa olleeseen 1.Divisioonaan oli kevättalvella 1944 perustettu uusi valioyksikkö, jääkärikomppania. Päällikkönä oli kesä torjuntataistelujen yhteydessä Mannerheim ristillä palkittu Lauri Törni. Muu henkilöstö koostui rintamakokemuksen hankkineista nuorista vapaaehtoisista, ja aseistus oli aivan omaa luokkaansa. Lähes jokaisella oli Suomi-konepistooli. Kiväärejä oli joukkueissa vain muutama ja nekin olivat ”Ukko-Pekkoja” m/39. Keväällä aseistukseen lisättiin omatoimisesti vielä muutama viholliselta vallattu pikakivääri. Jääkärikomppania oli divisioonan operatiivinen nyrkki, joka tarvittaessa heitettiin sellaisiin paikkoihin, missä tavallinen jalkaväkiyksikkö ei olisi pärjännyt viholliselle. Väkivaltaiset tiedustelut, vihollisen selustaan ulotettu partiointi ja tuhoamistehtävät sekä vastaiskut olivat Törnin komppanian työsarkaa. Kaikissa näissä jouduttiin jo asemasodan kestäessä usein lähitaisteluun vihollisen kanssa. Niinpä joukolle kertyi monenlaista sotasaalista enimmäkseen venäläistä käsiaseistusta ja ampumatarvikkeita.

Kesän 1944 ankarien torjuntataisteluiden aikana tavattiin maastosta myös omia kaatuneita, joilta pyrittiin ottamaan talteen etenkin suomalaiset konepistoolit ja niiden varalippaat. Tällaiset aseet saattoivat olla jonkin muun joukko-osaston tappiotilastoissa jo menetetyiksi merkittyjä. Ylimääräisiä aseita ei useinkaan lähetetty sotasaaliin keräysohjeiden mukaisesti taaksepäin, vaan pahojen päivien varalle muodostettiin omaa taisteluvälinereserviä. Kun kirjavahvuudet ylittäviä aseita ei olisi saanut jättää varastoon, reservimateriaalia ei yleensä merkitty kirjanpitoon. Vetäydyttäessä Itä-Karjalasta korpien kautta taistellen Ilomantsiin saalisaseistusta kertyi kaiken aikaa lisää. Pahimmissa vaiheissa omia haavoittuneita jouduttiin kantamaan mukana, joten ylimääräisten aseiden määrä alkoi koitua hankalaksi. Osa jouduttiinkin tuhoamaan, jotta eivät olisi jääneet hyödyttämään perässä tulevaa vihollisjoukkoa. Kymmeniä venäläisiä kiväärejä ja konetuliaseita työnnettiin suonsilmäkkeisiin ja väännettiin rikki matkan varrella.

Sotatoimien päättyessä kukaan tuskin tiesi tarkalleen komppanian käsiasevahvuutta. Lokakuun alussa 1944 1.Divisioonan jääkärikomppania odotteli kotiuttamistaan Enon pitäjässä Joensuun lähistöllä. Sota oli toistaiseksi sen kohdalta ohi. Saksalaisia vastaan pohjoiseen joukkoja ei ollut määrätty, joten edessä oli tämän sodanajan kokoonpanoihin perustetun komppanian hajottaminen ja miesten kotiuttaminen tai muihin yksiköihin jakaminen. Tulevaisuus tuntui monella tavalla epävarmalta. Venäläisten tiedettiin kantavan erittäin suurta kaunaa kapteeni Lauri Törniä ja hänen joukkojaan kohtaan. Olihan Törnistä kuuleman mukaan puna-armeijassa luvattu tapporahakin. Päällikkö ja useimmat hänen miehistään olivat kuluttaneet koko parhaan nuoruutensa sodassa. Vain harvalla oli siviiliammatti tai opiskelupaikka valmiina. Entäs, jos ryssä ryhtyisikin maksamaan vanhoja kalavelkojaan takaisin? Millä puolustauduttaisiin sitten, kun aseet on kerätty pois ja joukko hajotettu?

Eräänä lokakuun päivänä 1944 kapteeni Törni pyysi komppanian asealiupseerin alikersantti Arvo Männistön luokseen. Miesten välillä oli taistelujen karaisema keskinäinen luottamus, joten Törni meni suoraan asiaan. Hän halusi tietää, kuinka paljon komppanian varastossa oli vielä ylimääräisiä, kirjanpitoon merkitsemättömiä aseita, ja ehdotti, että sopiva määrä tällaisia kätkettäisiin pienen sissiporukan tarpeita varten ennen joukon hajottamista. Mikäli maa miehitettäisiin, Törni muodostaisi luottomiehistään pienen sissiryhmän, hakisi kätköstä aseet ja ampumatarvikkeet sekä siirtyisi metsiin tehdäkseen sieltä miehittäjien olon kaikin tavoin hankalaksi. Kätkön tuli olla eräänlainen siemen mahdollisen sissisodan ja aseellisen toiminnan aloittamiseksi. Sen aseilla oli tarkoitus vallata muu tarvittava materiaali jatkossa viholliselta. Männistön ei tarvinnut miettiä suhtautumistaan asiaan. Hän kertoi, että ainakin tusinan verran kunnollisia aseita ja niihin patruunat löytyisivät välittömästi.

Sopivan tuntuinen kätköpaikkakin hänellä oli tiedossa. Eräänä päivänä hirveä jäljittäessään muutaman kilometrin päässä komppanian majoitusalueelta hän oli tullut peltoaukean laitaan, missä oli yksinäinen lato ja sen takana jyrkkä kalliorinne. Rapautuneessa kallioseinämässä oli useita lohkeamia ja luolamaisia koloja, joihin tavarat voisi työntää suojaan. Näin Törni sai suunnitelmansa toteuttamiselle kaverin. Muita asiaan ei vielä tässä vaiheessa katsottu tarpeelliseksi sekoittaa. Heti päätöksen jälkeen Männistö kävi lävitse komppanian varastossa olevan aseistuksen ja vertasi sitä kirjanpitoon. Ylimääräisiä aseita oli tusinan verran: sotasaalispikakivääri, venäläinen automaattikivääri, muutama suomalainen ”Ukko-Pekka” –sotilaskivääri m/39 sekä puolisen tusinaa Suomi-konepistooleja. Nämä ja tarvittavat ampumatarvikkeet, puhdistusvälineet sekä käsikranaatteja ja muuta korpisoturin käyttöirtaimistoa päätettiin pistää piiloon sopivana ajankohtana turhaa huomiota herättämättä. Jotta muut eivät joutuisi aiheetta asiaan sekoitetuksi, Männistö pyyhkäisi viilalla ja survoi taltalla suomalaisista aseista valmistusnumerot tunnistamattomiksi. Ensimmäiseen Divisioonan jääkärikomppania ei näin ollut virallisesti asiaan sekaantunut, eikä asetovereille haluttu aiheuttaa vaikeuksia, mikäli kätkö paljastuisi sattumalta tai useita joutuisi myöhemmin vastustajien käsiin. Eräänä synkkänä lokakuun iltana Törni ja Männistö pakkasivat varalippaat, ampumatarvikkeet ja pienemmän materiaalin reppuihin ja leipälaukkuihin, nostivat raskaat asekuormat pykälään ja häipyivät kenenkään huomaamatta vähin äänin majoitusalueen kulmalta metsään kohti Rautaportin kalliomaastoa. Hiljaa edettiin läpi metsien, halki peltoaukeiden ja varovasti suonlaitaa pitkin. Vasta perille saavuttua kantamukset laskettiin maahan ja ryhdyttiin hakemaan sopivaa kätköpaikkaa. Sellainen löytyikin kallioseinämän halkeamasta. Läheisen ladon alusta oli tuntunut aluksi houkuttelevammalta, mutta paljastumisen vaara oli siinä määrin suurempi, että ajatuksesta luovuttiin. Kun tehtävä oli selvillä, kahden kokeneen rintamasotilaan toimet käynnistyivät nopeasti ja ilman enempiä miettimisiä. Aseet ja niiden lippaat voideltiin paksulla rasvalla ja konepistoolien lukot irrotettiin jousien kuoleentumisvaaran estämiseksi. Materiaali käärittiin mukana varta vasten tuotuihin venäläisiin telttakankaisiin ja paketit työnnettiin kallionkoloon. Lopuksi sen suuaukon eteen käännettiin laakea kivipaasi. Jääkärikomppania majoitusalueelle palasi kaksi hiljaista miestä aamuyön tunteina vähin äänin.

Vaikka seuraavien vuosien aikana kansakunnan itsenäisyyttä koettelivat monenlaiset vaarat ja uhkat, Suomi säilyi suomalaisilla, eikä tilanne päässyt kehittymään niin huolestuttavaksi, että Enon Rautaportin kallioseinämän kätköaseisiin olisi jouduttu turvautumaan. Asiaa tuskin muuttanee miksikään se, että yksikkönsä hajottamisen ja kotiuttamisensa jälkeen Lauri Törni itse jatkoi taisteluaan Neuvostoliittoa vastaan Saksan armeijassa, joutui tämän vuoksi vaikeuksiin kotimaassaan, kärsi linnatuomion tuon ajan mukaisesta maanpetturuudesta, siirtyi ulkomaille, pestautui Yhdysvaltain armeijaan ja kaatui sen erikoisjoukkoihin kuuluvana Vietnamin sodassa lokakuussa 1965. Törnin jääkärikomppanian asekätkön salaisuus jäi vuosikymmeniksi pelkästään Arvo Männistön varaan. Tämä käväisi vain kerran muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen kätköpaikalla toteamassa, että kaikki oli tallella, ja vasta vuonna 1992, valmistautuessaan 80-vuotispäiviensä viettoon katsoi voivansa luopua velvoitteestaan. Ilmoitus puolustusvoimille johti kätkön paikantamiseen ja purkamiseen keväällä 1993. Lähes puolen vuosisadan ajan kalliononkalossa maanneet aseet olivat löydettäessä likaisia ja rasvaisia. Eräissä aika oli tehnyt jo tehtävänsä. Etenkin puuosat olivat haurastuneet joissakin aseissa pahastikin. Materiaalin pintapuolisen puhdistamisen jälkeen voitiin kuitenkin todeta, että tosipaikan tullen useimmista aseista olisi kuitenkin vielä lähtenyt matkaan tappava luoti. Törnin komppanian kätkö oli vain yksi rintamajoukkojen vuonna 1944 omatoimisesti tekemistä. Samalla tavoin ajateltiin ja toimittiin myös monessa muussa yksikössä. Suomesta on sotien jälkeen löytynyt lukuisia pienehköjä asekätköjä, jotka eivät liity valtakunnalliseen materiaalikätkentään, mutta sijaitsevat taisteluista vuonna 1944 suoraan vedettyjen joukkojen kotiuttamispaikkojen tuntumassa.

Eräs samantapainen kätkö paljastui Luumäellä maanrakennustöiden yhteydessä kesällä 1987. Toistakymmentä venäläistä sotasaaliskonepistoolia, kiväärejä ja panssarintorjunta-aseita oli kaivettu maahan öljykankaisiin käärittynä. Kätkön tekotapa ja sotamateriaali kertovat, ettei kyseessä ollut päämajassa organisoituun asekätkentään liittynyt tapaus. Asiaa lähemmin tutkittaessa ilmeni, että tuolla paikalla oli syksyllä 1944 kotiutettu eräs Karjalan kannaksen ankarista torjuntataisteluista tullut jalkaväkipataljoona. Jälkeenpäin voidaan varsin hyvin kuvitella, että kirjanpitonsa ulkopuolella olevan ylimääräisen materiaalin joukko mieluummin kaivoi maahan kuin luovutti valvontakomission kontrolloimiin keskusvarikoihin. Omia kätköjään tekivät myös muut kuin varsinaiset rintamamiehet. Suojeluskuntapiirien varastoista siirrettiin ennen järjestön lakkauttamista paljon ylimääräistä tavaraa parempaan talteen. Yksittäiskätköistä ilmeisesti vain harvat ovat tulleet ilmi. Kätkijät ovat olleet enimmäkseen niin suoraselkäistä joukkoa, että vain harvasta kätköstä tiedetään materiaalia otetun yksityiseen käyttöön. Aseethan ovat valtion omaisuutta; ja olihan sovittu, että kätköihin kajotaan ainoastaan ja vain silloin, jos maan itsenäisyys on vaarassa. Suomen kamarassa maatuu mitä todennäköisimmin vieläkin satoja aseita, joita onneksi koskaan ei tarvittu. Historian kannalta on kuitenkin merkittävää, että päämäärät ja ajatukset maan itsenäisyyden turvaamiseksi jatkosodan välirauhansopimuksen epävarmoissa olosuhteissa olivat samanlaiset niin päämajan operatiivisen johdon kuin tavallisten rintamasotilaidenkin keskuudessa. Tämä, jos mikä oli osoitus saumattomasta asevelihengestä ja lujasta puolustustahdosta.

 

2.7.2006 12:11:08
Lauri tiesi kertoa seuraavaa, tottako...?

Käpykaartissa

Lappeenrannan huhtiniemessä on kaivettu joitain kertoja maata virallisen historiankirjoituksen jalkojen alta. Monet tiedot ja huhut viittaavat siihen, että Huhtiniemessä olisi teloitettu jopa 400 rintamalta karannutta sotilasta kesällä 1944. Vahvistusta asialle ei ole saatu. Anjalassa syntynyt toimittaja Antti O.Arponen on ottanut Huhtiniemen teloituksien selvittämisen osaksi elämäntyötään. Arponen teki ensi töikseen Karjala-lehden päätoimittajaksi tultuaan artikkelin teloituksista. Kustantaja hyllytti jutun. Huhtiniemen teloituksista ei löydy dokumentteja kaivamallakaan. Arkaan aiheeseen liittyviä erikoisia sattumia on, että sotatuomari Toivo Tapanaisen talo on palanut useaan kertaan. Tapanainen tuli kuuluisaksi jo 1918, kun hän passitti kapinan jälkeen punikkeja ammuttavaksi. Tapanaisella saattaa olla keskeinen osa myös kesän 1944 mahdollisissa kuolemantuomioissa. Tapanaisen arkistojen epäillään tuhoutuneen tulipaloissa. Teloituksista kulkee maailmalla jos jonkinlaista tarinaa. Tosiasia on, että Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pahimmassa vaiheessa suomalaisia sotilaita katosi jäljettömiin noin 400. Ei tarvitse selailla verkkoa kuin hetken, kun jo löytyy tarinoita aviomiehestä tai isästä, joista viimeinen tieto elävänä on tullut Lappeenrannasta. Sen jälkeen henkilöistä ei ole kuulunut hiiskahdustakaan. Tiedetään, että juuri Lappeenrannassa sotapoliisit olivat vastassa rintamakarkureita, joita oli kaikkiaan 30 000. Suurin osa kannaksen halkijuoksijoista palautettiin yksiköihinsä. Osa livahti läpi verkon kotiseuduilleen piilottelemaan sodan loppumiseen saakka. Mitä tehtiin niille, jotka käskystä huolimatta kieltäytyivät palaamasta rintamalle? Kuinka paljon heitä oli? Missä ovat heidän kuulustelupöytäkirjansa? Sotapoliisin päiväkirjoista puuttuu kokonaan kesä 1944. Arposen missiona on jatkaa luiden etsintää. Ilman sitä asiat eivät selviä. Pienenä poikana kuuntelin miesten puhuvan hiljaisella äänellä parista Sippolan miehestä, jotka olivat livahtaneet kesäsodasta käpykaartiin. Tunsin molemmat miehet henkilökohtaisesti. Nyt he ovat jo kuolleet luonnollisen kuoleman. Toinen näistä parikymppisistä nuorista tuli ensin ja majoittui kotitilansa metsäpellon latoon. Muutamaa päivää myöhemmin samoille kulmille ilmaantui toinen rintamalla päästään seonnut mies. Ensiksi mainitun kotiväki hoiteli yösydännä käpykaartilaisten muonitusta. Poika ja tämän kaveri käväisivät muutamia kertoja myös talossa yöaikaan, mutta enimmäkseen he piileskelivät ladossa heinien alla. Minulle jäi tarinoista sellainen kuva, että miehet olisivat saaneet kuolemantuomion, joka peruutettiin, tai sitten tämä oli vain minun, pikkupojan, mielikuvituksen tuotetta. Luultavasti kävi niin, että sota loppui ja asiat painettiin villaisella. Lappeenrannan miehet Arponen ja Martti Meuronen ovat kirjoittaneet Huhtiniemen teloituksista kirjan. Kirjasta saamieni ennakkotietojen mukaan teloituksilla olisi vielä silminnäkijöitä elossa. Muun muassa olisi jossain Satakunnassa veteraani, joka oli ollut mukana teloituskomennuskunnassa. Teloituksista jotain tietävät on kaivettava esiin. Kansakunnalla ei pitäisi enää olla mitään esteitä selvittää asia. Teloituksiin todelliset vastuulliset ovat hekin jo haudan povessa. Ei se enää ketään kirpaise.



Keväällä 1918 Lahdessa ammuttiin jopa nuoria tyttöjä.

Punakaartissa toimineilla naisilla kolkko kohtalo

STT - Eeva Nikkilä-Kiipula

Helsinki

Lahdessa teloitettiin keväällä 1918 punaisia naisia merkittävästi aiemmin luultua enemmän. Tuoreen selvityksen mukaan heitä oli vähintään 170, mutta luku saattaa olla jopa parisataa. Nuorimmat ammutut olivat vain 14-vuotiaita tyttöjä.

Tiedot käyvät ilmi tietokirjailija, matematiikan maisteri Tauno Tukkisen uudesta julkaisusta Naiskapinallisten teloitukset Lahdessa 1918.

Yleensä teloitettuja naiskapinallisia on arveltu olleen hieman yli sata. Suomen sotasurmat -projekti löysi tarkat henkilötiedot 67 teloitetusta punaisesta naisesta.

Lahdessa ammuttujen naisten keski-ikä oli 20 vuotta. Itse asiassa kaikki teloitetut eivät suinkaan olleet iältään naisia, sillä Tukkinen löysi surmattujen joukosta kolmekymmentä 17-vuotiasta ja 25 vieläkin nuorempaa tyttöä. Nuorimmat olivat vain 14- ja 15-vuotiaita.

Lahdessa teloitettujen naisten joukossa oli myös äitejä, joilta jäi pieniä lapsia.

Lähes kaikki naisten teloitukset osuivat toukokuun kahdelle ensimmäiselle viikolle, eli ne pantiin toimeen pian sen jälkeen, kun saksalaiset olivat vallanneet Lahden eversti Otto von Brandensteinin johdolla huhtikuun lopulla.

- Lahdessa naisia eivät kuitenkaan teloittaneet saksalaiset, vaan suomalaiset, Tukkinen toteaa kirjassaan.

Kaatuneiksi ilmoitettuja

onkin teloitettu

Teloituksia tutkinut Tauno Tukkinen ei ole löytänyt näyttöä siitä, että ammutut naiset olisivat syyllistyneet muuhun rikokseen kuin siihen, että tarttuivat aseisiin.

- Suojeluskuntien edustajat antoivat, lähettivät tai toivat Lahteen naisista tylyjä lausuntoja, mutta he eivät naisia teloittaneet. Paikalla piti olla ulkopuolinen joukko, jonka johtaja näytti esimerkkiä tai antoi teloituskäskyn, Tukkinen huomauttaa.

Toukokuussa 1918 Lahden vankileirin vartioinnista vastasi majuri Hans Kalm joukkoineen. Hänellä oli Tukkisen mukaan siten päävastuu punaisten naisten kohtaloista.

Teloituksista mahdollisesti kertoneet asiakirjat ilmeisesti hävitettiin, minkä takia tapausten tutkinta on ollut vaikeaa. Lisäksi teloitettujen kohtalosta ei useinkaan ole mitään tietoja kirkonkirjoissa, ja jos näitä on, niiden etsintä on työlästä. Tauno Tukkisen työmenetelmänä on vertailla eri lähteitä keskenään.

Hän osoittaa esimerkiksi, kuinka eräät kirkonkirjoissa kaatuneiksi merkityt naiset itse asiassa vangittiin ja teloitettiin Lahdessa. Esimerkiksi loimaalaisen Lydia Tuomisen kerrottiin kaatuneen huhtikuussa 1918. Todellisuudessa tämä 23-vuotias sanitäärinä (sairaanhoitajana) toiminut nainen vangittiin 1. toukokuuta Hollolan Vesalassa ja ammuttiin samassa kuussa Lahdessa.

Isä haki tyttärensä

kellonperät

Tutkimustensa aikana Tukkinen löysi lähes kaikista teloitetuista naisista vangitsemiseen liittyvän kortin. Siinä kerrotaan muun muassa vangitsemispaikka ja -aika, asema punakaartissa (vaikkapa kiväärisotilas, sairaanhoitaja), pidätetyn asuinpaikka 1918 ja vangilta takavarikoidut esineet.

Tukkinen kertoo 19-vuotiaasta alastarolaisesta Hilja Nurmisesta, joka vangittiin naispataljoonaan kuuluvana 1. toukokuuta Vesalassa. Virallista tietoa hänen teloituksestaan ei annettu.

Kuolleeksi julistamisen välipäätökseen liittyvästä pöytäkirjasta (23.7.1937) ilmenee, että Hilja Nurmisen isä kävi Lahdessa ja toi sieltä tyttärensä kukkaron ja kellonperät. Näiden lisäksi vangitsemisen jälkeen tyttäreltä oli takavarikoitu myös miesten puku.


Punavangit




Ruotsalainen toimittaja osin oikeassa..

Ruotsalainen toimittaja ja historioitsija Henrik Arnstad on puuttunut Suomen lähihistoriaan. Ei ole uusi väite, että Suomi oli liitossa Saksan kanssa 1941-1944. Tohtori Markku Jokisipilä osoitti tämän väitöskirjassaan ”Aseveljiä vai liittolaisia” (2004).

Virallista liittosopimusta ei tarvittu. Liittolaisuuden kriteerit täyttyivät muuten. Esimerkiksi fasistisella Italialla ei ollut Saksan kanssa virallista sopimusta yhteisestä sodankäynnistä. Jokisipilän mukaan olimme Saksan uskollisimpia liittolaisia. Oli Saksan edun mukaista välttää mahdollista sopimusta Suomen kanssa. Sellainen olisi paljastanut Neuvostoliitolle hyökkäysaikeet.

Vähälle huomiolle jäänyt Mannerheim 8.7.1941 antama käsky, jossa miehitetystä Itä-Karjalasta tavattava venäläinen väestö käskettiin vangita ja sulkea keskitysleiriin.

Näin tehtiin. Itä-Karjalaan, joka ei ole koskaan kuulunut Suomelle, pystytettiin vankileirien saaristo. Leireihin kerättiin venäläiset naiset, lapset ja vanhukset. Kuolleisuus leireissä nousi pahimmillaan 72 prosenttiin. Natsien Auschwitzissa tuhoteho ylsi vain muutaman prosentin suuremmaksi.

Suomi rikkoi siviilien brutaalilla kohtelulla Itä-Karjalassa kiistatta Haagin maasotaohjesääntöä ja Geneven sopimusta siviilien kohtelusta.

Itä-Karjalan valtaus vaati raskaat suomalaisuhrit kaatuneina ja haavoittuneina. Se oli osa Suur-Suomi-hanketta, hyökkäys vieraan maa-alueella.

Professori Jukka Nevakivi onkin todennut, kuinka jatkosota oli alkuaan valloitussota. Mannerheimin päämääränä oli Itä-Karjalan valtaus ja rajan ulottaminen kauas itään Vienanmeren-Äänisen ja Äänisen-Laatokan kannaksille. Näin Nevakivi totesi 14.8.2004 Tie Vienaan -seminaarissa Kuusamossa.

Suomi ei hyökännyt Leningradiin, se on totta, mutta eräät Mannerheimin toimet osoittavat, että armeijamme oli kaupungin piirityksen pihtinä. Mannerheim julkaisi 16.10.1941 käskyn, jonka toteutumisen seuraukset olisivat olleet Leningradin väestön kannalta tuhoisat.

Mannerheim määräsi komennossaan olleen saksalaisen 163. divisioonan valmiuteen hyökätä Syvärin yli päästäkseen yhteyteen Saksan Pohjoisen armeijaryhmän kanssa. Hän vieläpä käski Karjalan armeijaa tukemaan saksalaisten hyökkäystä.

Kädenlyönti Syvärillä ei toteutunut, koska saksalaiset eivät koskaan saavuttaneet Ojattikoskea. Jos Hitlerin joukot olisivat päässeet joelle, Mannerheim olisi toteuttanut hyökkäyskäskyn. Mutta venäläiset löivät saksalaiset Tihvinässä, eikä saksalais-suomalainen saartorengas sulkeutunut Nevan kaupungin ympärille.

Kun Saksa toimitti Suomelle elintarvikkeita kuten viljaa, sitä ei tuotu Saksasta, vaan se oli ryöstetty valloitetusta Itä-Euroopasta. Natsit ryöstivät esimerkiksi ukrainalaiset kylät tyhjiksi ja lähettivät elintarvikkeet liittolaisilleen.

Suomalainen söi ”sotasaalisviljaa”, ukrainalainen äiti ja lapsi näkivät nälkää. Aiheesta kirjoittaa laajemmin Sirpa Kähkönen Historiallisessa Aikakausikirjassa 1/2006.

Voi sanoa, että 1970-luvun diskurssista ei ollut tapana puhua talvisodan aloittajasta, 1990-luvulta lähtien taas sinivalkoinen puhetapa kätki siten nämä Suomen kannalta epämiellyttävät lähihistorian piirteet. Ehkä tarvitaan vielä toiset 60 vuotta ennen kuin viime sodistamme kyetään keskustelemaan ilman tunnekuohuja.

Henri Meriläinen..

Lapin Kansa-lehdessä 17.joulukuuta 2006.






Uutiset >Kotimaa

Bodominjärven surmista syyte Gustafssonille

Julkaistu 08.06.2005 07:25 (päivitetty 10:05)

Bodominjärven surmien epäilty

Bodominjärven henkirikoksista epäilty espoolainen Nils Gustafsson saa syytteen kolmesta murhasta. Asiasta ilmoittivat jutun syyttäjät.

  • Kolme telttaretkellä ollutta nuorta surmataan Espoon Bodominjärven rannalla 5.6.1960. Aamuvarhaisella tehdyssä henkirikoksessa surmansa saavat kaksi 15-vuotiasta tyttöä ja 18-vuotias poika. Seurueen neljäs jäsen, 18-vuotias Nils Gustafsson, saa vammoja mutta selviää hengissä.

  • Ruumiit löytää rannalle aamupäivällä tuleva uimari. Hän huomaa myös kasaan painuneen teltan luona verissään hoippuvan Gustafssonin. Uimari kiirehtii hälyttämään apua.

  • Kun poliisi pääsee paikalle, se toteaa surmaajan saaneen tuntuvan etumatkan. Virkavalta saa satoja vihjeitä ja pidättää lukuisia epäilyttäviä henkilöitä, mutta kolmoissurman tekijä pysyy pimennossa.

  • Uutta valoa saadaan vuonna 2004, kun keskusrikospoliisi ilmoittaa epäilevänsä tuolloin noin 60-vuotiasta miestä veriteoista. Epäilty on neljäs telttailija, Gustafsson. Espoon käräjäoikeus vangitsee hänet 2.4.2004. Gustafsson kiistää asianajajansa välityksellä syyllistyneensä rikoksiin.

  • Epäilty vaatii vapauttamistaan kevään aikana kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla oikeus päättää, että vangitsemista tulee jatkaa. Toukokuun 28. päivä Gustafsson vapautetaan mutta määrätään matkustuskieltoon. Poliisi tähdentää, että miestä epäillään edelleen kolmesta murhasta.

  • Heinäkuun 28. päivä Gustafssonin matkustuskielto päättyy, sillä poliisi ei hae sille jatkoa. KRP kertoo tutkinnan olevan loppusuoralla ja odottavan enää ulkomaille lähetettyjen DNA-analyysien tuloksia.

  • KRP saa DNA-tutkimusten tulokset Britanniasta tammikuussa 2005. Poliisin esitutkinta valmistuu 24. maaliskuuta ja tapaus siirtyy syyteharkintaan.

 

Bodominjärven henkirikoksista epäilty espoolainen Nils Gustafsson saa syytteen kolmesta murhasta. Asiasta ilmoittivat keskiviikkona aamupäivällä jutun syyttäjät Heli Haapalehto ja Tom Ifström.

Bodomjärven surmat 1960

Ifströmin mukaan uudella DNA-tekniikalla hankitulla todistusaineistolla oli syytteiden kannalta ratkaisevaa näyttöä. Hän kuvasi syyteharkintaa kuitenkin "palapeliksi", jossa useat osat tukivat päätymistä syytteiden nostamiseen.

-Sehän on selvää, että uudella tekniikalla on ratkaiseva merkitys, se on antanut tutkintaan ihan erilaiset lähtökohdat, totesi Ifström keskiviikkona.

Virallisesti syyteharkinta kesti reilut kaksi kuukautta, mutta käytännössä syyttäjät ovat seuranneet ja ohjanneet keskusrikospoliisin (KRP) tekemää esitutkintaa jo pitemmän aikaa. Haapalehdon mukaan syyttäjät vaikuttivat siihen, millaisia tutkimuksia tehtiin.

-Syyttäjä on ollut ohjaamassa tutkintaa, ettei tutkita mitään tutkittavan asian kannalta turhaa tai meidän mielestä turhaa, sanoi Haapalehto ja kiitteli yhteistyön poliisin kanssa sujuneen todella hyvin.

Gustafsson oli asianajajansa Riitta Leppiniemen mukaan pettynyt syyteharkinnan lopputulokseen, vaikka erilaisiin vaihtoehtoihin olikin henkisesti ehditty varautua. Gustafsson on koko ajan kiistänyt syyllistyneensä henkirikoksiin. Leppiniemen mukaan puolustus vetoaa oikeudessa ennen kaikkea siihen, että Gustafsson on syytön. Toissijaisesti on pohdittava, ovatko teot tappoja ja siten nykylain mukaan rikosoikeudellisesti vanhentuneita.

KRP:n tutkimusten mukaan nyt hieman yli 60-vuotias Gustafsson murhasi kolme ystäväänsä telttaretkellä kesäkuussa 1960. Espoon käräjäoikeus vangitsi hänet viime keväänä, kun KRP oli saanut vanhaan tapaukseen tutkimustensa avulla uutta valoa. Tätä nykyä Gustafsson on vapaalla jalalla ja asuu kotonaan Espoossa. Kolmoissurman puiminen alkaa Espoon käräjäoikeudessa kesälomien jälkeen aikaisintaan elokuussa.

Lainkäytön kannalta poikkeuksellisen kimurantti tapaus

Bodominjärven surmien käsittely tulee tuottamaan päänvaivaa Espoon käräjäoikeudelle. Rikosoikeuden professorin Pekka Koskisen mukaan oikeuden punnittavaksi jäävä suuri kysymys on se, noudatetaanko tapauksen arvioinnissa tekohetken vai tämän päivän lakia.

Lähtökohtaisesti tuomitsemisessa noudatetaan tekoajan lakia. Jos laki on kuitenkin muuttunut lievemmäksi, otetaan uusi säännöstö käyttöön. Oikeusoppineen mielestä Bodominjärven veriteot ovat tässä suhteessa poikkeuksellisen kimurantti kokonaisuus.

-Tapon ja murhan tunnusmerkistöt ovat matkan varrella muuttuneet. Lisäksi henkirikosten vanhentumista koskeviin säännöksiin on tullut muutoksia.

Koskisen mukaan käräjäoikeuden on pohdittava, voidaanko eri laeista yhdistellä niin sanotun rusinapullaopin mukaisesti vaikkapa syytetyn kannalta edulliset piirteet.

-Yleensä sovelletaan joko vanhaa tai uutta lakia kokonaisuudessaan.

(MTV3-STT)



Kolme telttaretkellä ollutta nuorta surmataan Espoon Bodominjärven rannalla 5.6.1960. Aamuvarhaisella tehdyssä henkirikoksessa surmansa saavat kaksi 15-vuotiasta tyttöä ja 18-vuotias poika. Seurueen neljäs jäsen, 18-vuotias Nils Gustafsson, saa vammoja mutta selviää hengissä.

  • Ruumiit löytää rannalle aamupäivällä tuleva uimari. Hän huomaa myös kasaan painuneen teltan luona verissään hoippuvan Gustafssonin. Uimari kiirehtii hälyttämään apua.

  • Kun poliisi pääsee paikalle, se toteaa surmaajan saaneen tuntuvan etumatkan. Virkavalta saa satoja vihjeitä ja pidättää lukuisia epäilyttäviä henkilöitä, mutta kolmoissurman tekijä pysyy pimennossa.

  • Uutta valoa saadaan vuonna 2004, kun keskusrikospoliisi ilmoittaa epäilevänsä tuolloin noin 60-vuotiasta miestä veriteoista. Epäilty on neljäs telttailija, Gustafsson. Espoon käräjäoikeus vangitsee hänet 2.4.2004. Gustafsson kiistää asianajajansa välityksellä syyllistyneensä rikoksiin.

  • Epäilty vaatii vapauttamistaan kevään aikana kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla oikeus päättää, että vangitsemista tulee jatkaa. Toukokuun 28. päivä Gustafsson vapautetaan mutta määrätään matkustuskieltoon. Poliisi tähdentää, että miestä epäillään edelleen kolmesta murhasta.

  • Heinäkuun 28. päivä Gustafssonin matkustuskielto päättyy, sillä poliisi ei hae sille jatkoa. KRP kertoo tutkinnan olevan loppusuoralla ja odottavan enää ulkomaille lähetettyjen DNA-analyysien tuloksia.

  • KRP saa DNA-tutkimusten tulokset Britanniasta tammikuussa 2005. Poliisin esitutkinta valmistuu 24. maaliskuuta ja tapaus siirtyy syyteharkintaan.





    Terttu Kukkolan sisäänlämpiävä sauna Kaukosessa
    kullerokedon ympäröimänä. Kullerot kukkivat Juhannuksen tienoilla ja kukat katoavat sen jälkeen. Myöhemmin keto niitetään sitten syyskesällä.
    Saunaa lämmitetään vielä joskus kesällä. 












    Nettipäiväkirja3, Pekka Nykanen



yliop








 
Alkuun