kuva 1

    Vanha verkkoaitta, jonka äiji Augusti ja isä Kusti ( Kustaa Adolf ) siirsivät vuonna 1945 nykyiselle paikalleen Vesa Kustaan pihapiiriin. Se oli ollut kai iät ajat Ounasjoen törmällä. Siinä pidettiin esim. lohiverkkoja, se oli nuorison ja muunkin väen kokoontumispaikkana ja ja sen katveessa pelattiin usein  rantasököä kesäisinä iltoina. Aitan seinässä on isoja koloja, jotka ovat syntyneet, kun suustaladattavien luodit on kaivettu esiin uudelleenkäytettäviksi. Ties mistä syystä ne on siihen ammuttu? On ehkä kohdistettu tähdäintä tai sitten vaikkapa vesilinnun pyynnistä palattaessa on ammuttu nuoruuden uhmalla, kuten vieläkin on usein tapana ?

  

      Muistan, kuinka lohet maikkuivat vielä sodan jälkeen sen kohdalla Ounasjoessa ,ja lohta uistatettiin Konisaaren  alapuolelta Salmensuun seutuville asti.
      Joen vastakkaisella rannalla oli saksalaisten miinakenttä. Se oli Sodankylän tiestä nykyiselle Cämping-alueelle ja uimarannalle päin. Suomalaiset pioneerit raivasivat miinakenttää ja räjäyttivät löytämiänsä miinoja Ounasjoessa. Keräsimme jonkin päivän päästä rannoille nousseita ”kessääntyneitä” lohia  ja suolasimme niitä. Se oli tuntuvaa lisää sodanjälkeisessä ruokataloudessa.

  

       Miinakentästä ei selvitty ilman ihmisuhreja. Siviilien hevosia meni Sodankyläntiellä, ja ihmisiä haavoittui, kun esim. ”hyppymiina” laukesi hevosen alla. Siitosilta meni jopa 2 hevosta, ja erään kerran Alan Kalle ja Haitari-Janne ( Janne Lonnakko ) ajoivat peräkkäin polkupyörillä miinaan, mutta aivan kuin sattumanoikusta vain lievästi haavoittuivat. Minulla on jäänyt  muistiin, kuinka me pojat ollessamme vastassa kylän puolella 
" roomunrannassa " kuulimme Jannen kiroavan toisella puolella: 
" Perkelhen, perkelhen, perkele....saatanan sakemannit, saatana..."  Heidän tultua sitten kylän puolelle Janne klinkkasi toista jalkaansa, kun hän talutti saksalaisesta sotilaspyörästä " rustaamaansa "menopeliä Färintörmää ylös. Hän joutui " sairaalaan " sidottavaksi. Alkeellisena sairaalana toimi silloin  vielä saksalaisten jälkeensä jättämä sotilasparakki, joita oli ympäri kirkonkylää jo erilaisessa käytössä.
  Kalle sitä vastoin hiljaisen puoleisena miehenä ei paljon meteliä pitänyt, vaikka oli saanut pieniä sirpaleita sormiinsa. Hän koetteli kuitenkin ensin pyöränrenkaita, onko ilma pysynyt renkaissa.  Sitten hän tuumasi vain:  
" Kyllähän se mie tietenki lähen tästä kotia. " Ja niin hän lähti polkemaan Ala-Kittilää kohti soratietä pitkin pyörän suojapeltien kolinan kaikotessa vähitellen. Pioneereja haavoittui ja kuoli monia, mutta he olivat tuntemattomia eikä heihin ehkä kiinnitetty niin paljon huomiota. Mutta aina kun miina pamahti, me poikaset olimme Färinrannassa  ( roomunranta ) vastassa, kun uhreja kannettiin lähellä olevan saksalaisten tuhoaman sairaalan pihassa olevaan parakkiin.
 Erikoisuutena on mainittava, että kevättalvella 45 isä haki heiniä Poikkijoen niittyladoista monet kerrat hevosella lumen ollessa vielä maassa ja maan roudassa miinakentän yli, eikä silloin miinat räjähtäneet eikä niitä tiedetty silloin vielä olevankaan siellä. Jokin " suojelija " oli kai mukana silloin, ettei rintamalla kerran lievästi haavoittunut mies joutunut enää rauhan tultua sodan seuraamuksista kärsimään.
      Lohennousu lakkasi 40-luvun lopulla, kun Kemihaara valjastettiin. Ranta-aitalla oli" tähellisempää " käyttöä pihapiirissä, ja se toimikin vuosikaudet vilja-aittana, kun ohra puitiin syksyllä. Lisäksi siinä säilytettiin talvella lihaa, kun oli teurastettu esim. kesällä kasvatettu sika tai muuta karjaa.
  Ranta-aitta toimii nykyään jonkinlaisena "kotimuseona" Olen kerännyt siihen talon vanhaa esineistöä , josta yritän esittää osaa kuvien avulla jäljempänä. 
    Myöskin (40-50)-lukujen Ounasjoen törmä on muuttunut. Jokitörmä entisesså Salmen (Uusisalmen) rannassa on kylläkin merkitty  Beada ja Augusti Uusisalmen perikunnan ja heidän jälkeläistensä yhteiseksi venevalkamaksi kiinteistörekisteriin ( 26.9.1995).Ja se tuli lopullisesti selvitetyksi äidin kuoleman jälkeisen jaon yhteydessä, että Vanhaltatieltä on tie venevalkamalle. Mutta hiihdellessäni joskus talvisin sitä kautta Ounasjoen jäälle en voi olla vertaamatta nykyisyyttä Ounasjokitörmien menneeseen aikaan.
Vanha aika ei koskaan palaa. 

  


Tässä kuvassa on vanha roomunranta l. färinranta, ja näyttää olevan kevään tulva-aika. Silta rakennettiin vuonna 1961.
Salmen Tyyne ja Hannes olivat ajallaan myös lossimiehinä ja olisivatko myös tässä soutamassa.
Poikasina olimme siellä intiaanikesinä, jolloin uimme ja sukeltelimme roomulta kai lossimiesten kiusalle asti, koska emme ymmärtäneet olevamme vähän tiellä heidän päivittäisissä askareissaan.
Nahka paloi ja parkkiintui, avojalat muuttuivat ”variksensaappaiksi” ja päivät olivat todella pitkiä ja tapahtumarikkaita.



Miinoja Lapin sodan jäljiltä..

Lapin sodan jäljiltä maastosta löytyi vielä pitkään miinoja, joita saksalaiset olivat jättäneet. Tiet olivat tuolloin vielä sorapäällysteisiä, minkä takia miinojen kätkeminen oli helppoa. Kuvassa oleva näkymä on Laanilan ja Tankavaaran välistä Jäämeren valtatieltä etelään päin. Kuva on otettu kesällä 1957. Tiekarhun ajajalla on ollut paljon onnea matkassa, miettii kuvan lähettäjä Tauno Saarinen Salosta.


 

Toistaako historia itseään Kemissä

Lapin Kansassa oli tänään 24.9.09 Lapin liiton  Edunvalvontapäällikön paikalta eläkkeelle jäävän Jaakko Ylitalon kirjoitus lohen palauttamisesta Lapin jokiin sitten v. 1948 tapahtuneen valjastuksen jälkeen.
 

 

Puheenaihe..

Sata vuotta sitten Kemin valtuusto vastusti rautatien rakentamista Rovaniemelle, koska "rautatien jatkamisesta Rovaniemelle ei ole mitään hyötyä Kemille". En usko, että Kemin kanta kalatiehankkeeseen on yhtä tyly kuin rautatiehankkeeseen sata vuotta sitten. Näin siksi, että kaupungin toimiva johto eli kaupunginjohtajakin on puoltanut Kemin osallistumista kalatiehankkeeseen.

Lohet ovat palanneet tai palautettu Pariisin läpi virtaavaan Seine-jokeen, Lontoon läpi virtaavaan Thames-jokeen ja Reiniin Saksassa. Ranskassa on laadittu laki, joka velvoittaa taannehtivasti rakentamaan kalatiet kaikkiin vesivoimalaitoksiin. Norjassa on yli neljäsataa toimivaa kalatietä. Ruotsissa parannetaan toimivaa kalatietä Uumajajoella tarkoituksella saada vielä nykyistäkin enemmän lohta Vindel-jokeen, joka on Uumajajoen rakentamaton sivujoki.

Lohen ja taimenen palauttaminen aikanaan Itämeren parhaimpaan lohijokeen, Kemijokeen, on suuri asia koko Lapille ja Suomelle, eikä se ole aivan pieni asia Kemillekään.

Lohi on Kemin vaakunakala, ja lohi on oleellinen osa Kemin kaupungin historiaa. Kalatien rakentamisen kautta lohi luo Kemille lisää lohikaupunki-mainetta ja uusia työpaikkoja. Isohaaran ja meren välillä on yli kolme kilometriä Kemijokea.

Se riittää Ruotsin Älvkarlebyn kalastuskeskusta vastaavan matkailu-, kalastus- ja luontokeskuksen perustamisen puitteiksi. Ruotsin Älvkarlebyssä käy vuosittain yli 10 000 lomailijaa, jotka hakevat kalastus- ja luontoelämyksiä voimalaitoksen ja meren väliseltä alueelta Dal-joella.

Paikka on monin tavoin Isohaaran alapuoliseen Kemijokeen verrattavissa. Kuitenkin niin , että Kemijoen edustan kansallispuisto ja hylkeiden suojelualue antavat muiden merellisten mahdollisuuksien ohella Kemille Älvkarlebyn matkailukeskusta monipuolisemmat mahdollisuudet luontoelämysten tuotteistamiseen. Perämeren kalastuskeskuksen visiointityö on parhaillaan käynnissä osana koko Kemijoen kalatien rakentamista.

Vesipolitiikan puitedirektiivin ja tulvadirektiivin tavoitteiden yhteensovittaminen on tehtävä viimeistään vuoteen 2015 mennessä. Se edellyttää kokonaisnäkemystä ja kokonaissuunnitelmaa Kemijoen vesistön käytöstä ja hoidosta, ja se edellyttää myös kalateiden rakentamista. Sadan prosentin valtion tuella ei tätä kokonaissuunnitelmaa tulla koskaan toteuttamaan, vaan hyödyn saajat eli alueen kunnat joutuvat myös pienellä osalla maksumiehiksi. Nyt kalateiden rakentamiseen on EU-rahaa käytettävissä, mutta onko enää 2013 jälkeen? Siksi olisi hyvä, jos kalateiden rakentaminen käynnistettäisiin mahdollisimman pian.

Valtion budjetissa on momentti (30.40.77), jota olisi voitu ja voidaan käyttää kalateiden rakentamiseen. Olen keskustellut MMM:ssä tämän määrärahan käytöstä, ja vastaus on ollut : Jos Kemijokialueen kunnat ovat todella kiinnostuneita kalatien rakentamisesta, niin tämän momentin käyttö on mahdollista. Määräraha on pieni, mutta sitä on tarkoitus suurentaa lähivuosina.

Nyt on Kemijokialueen kunnilla on näytön paikka. Kemillä näyttö on 20 000 euroa joko tänä vuonna tai viimeistään ensi vuonna Isohaaran toisen kalatien rakentamiseen. Rakennustöiden siirto ensi vuodelle ei vielä ole katastrofi Kemijoen lohelle, Lapille, Suomelle, eikä Kemille.

Jaakko Ylitalo

Lapin liitto

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

kuva 2

    Aittaan sisälle astuessa on oven päällä vuosiluku 1770, ja kyllä kai se ilmoittaa aitan iän jokseenkin tarkoin. Siinä on myös vanha maasepän tekemä avain. Aitan lukko on myös maasepän tekemä. Avaimen toinen pää on murtunut, ja osa avaimesta on jäänyt lukon sisälle. Maaseppä oli ämmin veli ( Rautio ), jonka paja oli jonkinlaisessa kunnossa vielä sodan jälkeenkin.
Sepän työkalut olivat pajassa silloin vielä ympäriinsä runsaslukuisina ja jokseenkin alkeellisina, mutta ne olivat varmaankin tehneet hyvin tehtävänsä nokisessa ympäristössään. 
   Lapsena pelkäsimme pimeään aikaan mennä sen ohi naapuriin Frimannille, koska pajassa oli säilytetty joskus ruumiitakin. Lauri-serkku kertoi( valehteli) nähneensäkin kummituksen pajan luona, kun hän oli menossa Perkkolaan  Vilhon kanssa" tinkaamaan." Lauri ja Vilho olivat serkuksia, koska heidän äitinsä Sannu ja Saimi olivat sisaruksia.     Perkkohan oli varsinkin myöhemmin kuuluisa kansanpelimanni 
nimeltään " Vuoma-Pertti ", ja Vilho oli  niinikään  tunnettu tanssimuusikko ja Perkon poika.
     Tässä voi samalla kerrata ja muistella vähän silloisia käytössä olleita polkuja, jotka ovat ajankulussa kadonneet. Frimannille meni Salmesta polku, jolta kääntyi oikealle vanha Fiiantie ( polku), jota pitkin mentiin Fiialaan ( Haapasalmi )  ja edelleen Anttilaan. Fiiantie meni pajan ja riihenladon välistä. 
    Tätä kautta esimerkiksi Laurin oli tapana kulkea Perkkolaan. Anttilan pihassa olevassa erillisessä pikkurakennuksessa asui siihen aikaan Vuomajärven Pertti ( Perkko ) perheineen . Fiiantie yhtyi sitten Salmen rannalle menevään tiehen jatkuen vanhalle Rovaniemen tielle. Kulkuoikeus on kumottu uusien tiejärjestelyjen myötä vasta sodan jälkeen.
     Olen kertonut Laurista toisaalla; hän oli värikäs persoona ja hänellä oli tapana " tingata "(väitellä) asiasta kuin asiasta, koska se kuului hänen luonteeseensa.
   Sittemmin 60-luvulla pajan viereen rakennettiin sen ajan arkkitehtooninen ylpeys tasakattoinen talonmalli. Paja pantiin maan tasalle , mikä oli kyllä siihen aikaan ymmärrettävää.
       
           
     

                                                     
  

Kirkonranta tulvakeväänä 1920.

Tulviva Kemijoki muutti kulkua ja maisemaa Rovaniemen ristikirkon alapuolisella ranta-alueella. Maantie Viirinkankaalle katkesi useammasta kohdasta. Kun tie oli silloin ainoa kulkureitti mm. hautausmaalle, oli hankaluuksia yllin kyllin.

Apteekkari Jouko Murama, hyvän joukon päälle yhdeksänkymmenen, muisteli silloisten poikien yritteliäisyyttä. Veneet vesille ja ”färijäämään” väkeä Viirinkankaalle yli tulvan. Taksakin oli Joukolla muistissa. ”Se oli markka hengeltä ja kaksi vainajalta. Veihän arkku kahden tilan.”

Etualalla vasemmalla pienissä ”pyräissä”, puomien ympäröimänä tulvan tuomia karkulaisia eli uittopuita.

Kuvan lähetti Esko Kähkönen Rovaniemeltä.

 

       

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

kuva 3

    Varstat, joilla on vanhassa riihessä puitu, riippuvat vuosikymmeniä käytöstä poissaolleina naulassa aitan hämärässä.  Palokeksin rautaiset päät äijin talosta saksalaistuhon jälkeen olen joskus evakosta tultua kerännyt talteen kai muistoksi.  Muuta vanhaa esineistöä osin  palanutta;  kulmamitta, hohtimet, kalanpaistohalstari, jukkoaisan kiinnitystappi etupankkoreen jalaksesta näkyy myös olevan tallella .Nämä kuuluivat kiinteästi hevosmiehen " vermeisiin ", ja ovat varmaankin useimmille nykyajan ihmisille tuiki tuntemattomia.

      Saksalaiset polttivat myöhäissyksyllä 1944 tosiaan koko vanhan, historiallisen Salmen ( Uusisalmen) pihapiirin rakennukset paetessaan suomalaisia pohjoiseen päin.
    Mutta minulla on kyllä selvässä muistissa kaikki yksityiskohtia myöten lapsuuteni leikki- ja kasvuympäristöstä, sillä olin silloin 9-vuotias.
   Päärakennus oli itä-länsisuuntaan ja alunperin hirsistä tehty sekä peräpohjalaista mallia,  ja se oli ainakin 20 m pitkä. Raunionpohja on vielä selvästi havaittavissa, vaikka aikaa tuhosta on kulunut yli 55 vuotta. Talon pihanpuolella oli kaksi isoa " porstuaa" ja muistaakseni 5 kuusiruutuista tuplaikkunaa, takapuolella oli ikkunoita yhtä enemmän ja talonpäädyissä 2 ikkunaa kummassakin ja ylhäällä vintin kohdalla myös isot ikkunat. Itäpuolen porstuasta päästiin isoon välieteiseen, josta edelleen pirtinpuolelle oikealle tai vasemmalle meidän asuntoon, joka käsitti keittiön ja pitkänomaisen yhdistetyn olo- ja nukkumakamarin. Meidän keittiöstä pääsi myös Kaisi - tädin ( äijin sisar) puolelle. Lännenpuoleinen porstua johti ulkoa suoraan hänen kamarin ja salin käsittävään huoneistoonsa.

Tässä kuvassa on Salmen talon tyttäriä ja heidän senaikaisia ystävättäriään talon salissa.

Etualalla yksin Ida os.Uusisalmi ( Ylitalo ).
Edessä vasemmalla Hellin os. Uusisalmi ( Alatalo ), Emmi os. Ylipieti
( Ahola ), Miina os. Hangasvaara ( Sattanen ), Aili Torvinen, Tyyne os. Uusisalmi ( Vanhasalmi ).
Takana vasemmalla Ida Rauhala, Mari os. Uusisalmi ( Friman ), Liina os. Alapieti ( Ahola ), Viena os. Alapieti ( Tervonen ), Hilja os. Anttila ( Alatalo ).


 
    Kahden porstuan välissä olivat raput katolle, ja rappuja vasten oli puuvartinen palokeksi, jonka rautaiset päät näkyvät juuri edellä olevassa kuvassa.
   
 
                                     
   Itäpään välieteisessä oli lisäksi kaksi kafferia, jotka olivat pääasiassa ruuan säilytyspaikkoja lyhyemmäksi ajaksi, ja oli siellä monenlaista muutakin tarpeellista.  Muuten pilaantuvat ruuat säilytettiin yleensä kellarissa, joka oli itäisen päädynnurkan takana ja talon takapuolella ja on  vieläkin samassa paikassa ja yhä käytössäni. Toinen kafferi oli meidän käytössä ja toinen ämmin, äijin ja Kaisi - tädin tarpeita varten. Välieteisestä päästiin rappuja pitkin kafferin yli vintille, joka tuntui poikasesta jännittävältä ja salaperäiseltä kaikkine vanhoine tavaroineen ja loukkoineen. Kaisi -tädin huoneiston kohdalla vintinlattia oli korkeammalla, ja sieltä näki ikkunasta suoraan hänen ryytimaahansa ja Eeliksen talolle, joka oli " aijan takana" olevan Fannilan ( äijin sisaren talo) suuntaan n. 150 m.

 
   Kylän reunamilla oli aita pääasiassa sitä varten, jotta metsälaitumelta palaavat lehmät voitiin ohjata sen avulla rinkujen ( veräjien ) kautta navetoihin  tai kesänavetoihin, eivätkä ne päässeet heinäsaroille ja pelloille. Jokainen talo huolehti aitaosuudestaan, ja niin olikin sanonta "aijan takana", kun metsä alkoi.
    Tunnetuin on kai " Pekkalan aijan takana ", mikä tarkoittaa hautausmaata ja on vanhan Pekkalan talon kohdalla. Ja sinne kuskataan jokainen kaksijalkainen luojanluoma jalat edellä myöskin" rinkujen"  kautta  tahtoi tai ei.
               Tähän aikaan ei muita ämmin ja äijin perheenjäseniä asunut enää kotona, vaan he olivat menneet naimisiin ja tehneet omat talonsa.
         Porstuan perältä johti ovi oikealle vanhusten asuntoon, joka käsitti valtavan ison pirtin, keittiönurkkauksen ja kamarin. Ämmi nukkui kamarissa ja äiji pirtissä, mitä minun muistikuvaani on piirtynyt. Kamarissa oli perällä iso pöytä täynnä viilipyttyjä. Hän hapatti viilit kamarissa, ja eipä siihen aikaan sen kummempia paikkoja tätä tarkoitusta varten ollutkaan.
    Joskus kun kalakaveri Aakenus-Aapo tuli Aakenusjärveltä kylään, niin silloin äijät vetäytyivät ämminkamariin,  ja sieltä alkoi kuulua Aapon römeää naurua ja puhetta,  kun he nautiskelivat sen ajan virvokkeita, mitä ne sitten olivatkaan. No ainahan tohtori Karma saattoi kirjoittaa tutulle miehelle  pirtureseptin vaikkapa  jotakin kotieläinsairautta vastaan.



  Pirtissä olivat olivat pitkät ja leveät penkit seinustoilla, ja niillä nukkui usein järvikylien miehiä ollessaan käymässä Kittilän kirkolla asioillaan. Äijillä oli sänkynsä lähellä keittiönurkkausta, joka oli ämminkamarin vieressä.                
    Aarno (Reinon poika) asui myös äijin ja ämmin luona, koska hänen isänsä oli poliittisin perustein vankeudessa ja äiti kuollut. Aarno jouti lähtemään sotaankin 18-vuotiaana,  ja itku ei ollut silloin kaukana. 
    Lauri ( Eeliksen poika) oli myös Salmessa. Hänen vanhempansa olivat kuolleet aika varhain, ja lapset olivat hajautuneet sukulaisperheisiin.  Laurin veli Eero asui evakosta tulon jälkeen paljon meillä ämmin ja äijin kuoleman jälkeen. Veljekset olivat erilaisia; Lauri oli vilkas ja Eero hiljainen.
  Hän oli äitinsä näköinen, lueskeli paljon ja oli enimmäkseen omissa oloissaan. Toisinaan sortui hän ryypiskelemään, ja silloin patoumat purkautuivat, ja Eero oli puhelias.
Minä tulin hänen kanssaan hyvin toimeen päinvastoin kuin veljeni. Hän oli fiksunoloinen mies, jonka kohtaloksi koitui sairastua 50- luvulla keuhkotuberkkeliin.
Hänelle tehtiin siihen aikaan hoitotoimenpiteenä tapana oleva suuri leikkaus. Parantolassa hän tutustui itseään huomattavasti vanhempaan Rovaniemen maalaiskunnasta kotoisin olevaan leskeen, jonka luona asui pitkät ajat.
Eero kuoli loppujen lopuksi Rautiosaaren vanhainkodissa 90- luvun alussa 60-vuotiaana. Hän oli tyypillisimmillään ns. maanhiljaisia.
    Eero on kuvassa meidän pirtissä.



 Lauri elää kai vielä Tukholman liepeillä Ruotsissa yli seitsemän kymppisenä.  Hän oli hyvä piirtämään,  " valehtelemaan" ja väittelemään (tinkaamaan) asiasta kuin asiasta. Lauri oli levoton sielu ja kuitenkin omalla tavallaan älykäs. Hän saattoi katsoa tietosanakirjasta jonkin asian ja lähteä sitten naapuriin siitä puhumaan, jos saisi siitä  tinkaamisen aikaan, ja useimmiten hän myös siinä onnistui. Hän piirteli sarjakuviaan meistä nuoremmista. Minä olin niissä  Rullapoika,  veljeni  Pölkkypoika  ja naapurin  Reima  Lankapoika . Useimmiten meille kävi niissä aina jotenkin köpelösti.
  Lauri lähti isän mukana alle kaksikymppisenä Lohinivan perälle savottaan kämppämieheksi ja saunanlämmittäjäksi. Hän kirjoitti äijille, että täällä on niin hyvä olla, että hän ei tule enää koskaan Kittilään. Toki hän on käynyt Kittilässä monta kertaa sen jälkeen, mutta on kierrellyt merillä ympäri maailmaa ollut ties missä ja päätynyt vihdoin Ruotsin sosiaaliseen onnelaan.
                Pirtissä oli valtava leivinuuni, piisi porstuanoven puoleisessa nurkassa ja keittiönurkkaus helloineen.
   Piisissä roihusi tervastuli joka ilta talviaikaan jo yksistään lämmityksen ja myöskin valaistuksen vuoksi,  ja sen ääressä tehtiin  miesten ja  naisten monenlaisia puhdetöitä. Me lapset paistoimme usein perunoita piisivalkealla. Iltaisin oli pirtissä usein  Frimannin- ja Aholanperän jälkipolvea, ja silloin kävi kyllä aika meteli.  Ämmi oli silloin usein kamarissaan, mutta äiji seurasi nuorenväen menoa monesti vain naureskellen, kunnes tuli määrätty kellonaika, ja silloin kuului aina: " Nyt vierasväki kotia ja omaväki nukkumhan!" Ja niin aina myös tapahtui.

     Asuinrakennuksesta aro-ojalle päin pihapiirissä oli kohtisuoraan tätä ns. vanhatalli, joka oli kai ollut joskus tallina. Nyt se oli jonkinlainen varasto ja osittain käyttämättömänä. Siellä oli myöskin vintille johtavat raput ja monenlaisia piilopaikkoja, ja se olikin lasten leikkipaikkana pääasiassa. Vanhantallin takapuolella eteläisessä nurkkauksessa oli puuliiteri, joka oli senaikaisessa talonpidossa hyvin tärkeä samoin kuin sen edustalla oleva puuranne." Ranthella " tehtiin enimmäkseen kaikki polttopuut ja piisitervakset.
    Liiterin  vierestä oli tie Fannilaan,  ja siitä ajettiin myös karja metsään . Talvella siitä lähti myös hevosella ajettava talvitie yli Kotivuoman aina Hangasselän laitaan asti, mihin äijin metsäpalsta ulottui.( 12 km ). Olen hakenut monet kerrat puukuorman Vuotsukkavaarasta 1950-luvulla Pirkko-hevosella talvitietä pitkin.
Vinttikaivo oli vanhantallin ja navettarakennuksen välissä. Aro-ojan toisella puolella oli sisäänlämpiävä sauna nykyisen automaalaamon eteläpäädystä vähän matkaa. Sinne kahlattiin talvella polannepolkua  pitkin,  ja vedet kannettiin myös.
   Tiethän olivat siihen aikaan ns.polanneteitä talvella, eikä niiden auraamisesta ollut puhetta vielä vuosikymmeniin. Esim. Aholanperälle kuljettiin meidän pihan halki hevosen ja reen kovettaman talvitien turvin. Maantien laidoissa oli talvella lumiaidat, joiden kasaamiin kinoksiin kaivoimme välistä päiväkaudet onkaloita ja tunneleita. 
  

  Kesäaikana varsinkin keväällä aro-oja tulvi, ja silloin saatiin saunavettä ojasta. Aro-ojaan tehtiin tulva-aikaan patoja ja myllyjä,  ja katiskaverkosta tehdyissä häkeissä pidettiin vesilinnunpoikasia aljuina.
        Ei silloin puhuttu niin paljon saasteista ja epäpuhtauksista, vaikka esim. navetantunkiohan valui tietenkin aro-ojan suuntaan. Talviaikaan oli pyykinpesu hankalaa, ja se piti suorittaa navetankodassa muuripadassa kuumennetulla vedellä. Sen tähden alusvaatteet ripustettiin naulaan saunan kuumassa löylyssä, jos ei oltu pesty pyykkiä.  Eihän ne siinä puhdistuneet, mutta niihin tuli löylynhaju, ja se oli samalla jonkinlaista syöpäläistorjuntaa perinteenä vanhoilta ajoilta. Kesällä oli pyykinpesu rannassa helpompaa, ja siellä oli myös muuripata vedenkuumentamista varten. Tynnyrillä haettiin myös saunavettä monta kertaa kesällä hevosella ja kärryillä rannasta.
      Navettarakennus oli päärakennuksen suuntaan kolmisenkymmentä metriä siitä. Aro-ojalta tultaessa oli ensin talli, jonka päädyssä oli ns. savihuone. Savea haettiin soutamalla Ala-joelta Tiukuojan suusta (n. 7 km ), ja sitä tarvittiin monenlaiseen muuraamiseen ja uunien -ja korsteenien korjaamiseen täydellisen puulämmityksen aikana. Talli teki kulmauksen itse navetan kanssa siten, että sontahuone  jatkui siitä kohtisuoraan itäsuuntaan, josta taas navetankotaosa tallinsuuntaisesti.
    Navetankodan ja tallin välissä oli siis syvennys, jossa oli myös hyysikkä korkeiden rappujen päässä. Istumareikiä oli kaksi; isompi ja pienempi. Lapsilla piti olla tietysti aikuinen mukana varsinkin pimeällä talvipakkasella.
     Navetankodasta tultiin navettaan, josta oli sontaluukku itse sontahuoneeseen. Lehmänhinkaloja oli kulloisenkin tarpeen mukaan. Lehmät olivat pohjoissuomalaista rotua, eikä niitä kai kymmentä enempää koskaan ole ollut.
    Elettiin luontaistaloudesta, ja särvintä elämiseen otettiin monelta taholta.
  Navetan itäpäädyssä oli vielä heinälato . 
     Tietysti riihi oli vähän kauempana Fiijalan suuntaan tulipalovaaran takia, kun sitä jouduttiin puidessa paljon kuumentamaan viljaa varstoilla puidessa.
  Sauna samasta syystä oli vähän edempänä pihapiiristä. Rannalla olleesta verkkoaitasta on toisaalla paljonkin kerrottavaa.
      Perunaa viljeltiin paljon silloisen mittapuun mukaan. Navetan takana oli silloin myös perunamaa ja on vieläkin yli 50 vuotta myöhemmin. Tässä kohdin vuoroviljelyaatteet heittävät häränpyllyä, mutta eipä tuo ainakaan minua ole pahemmin kiusannut. Olimme tällä samaisella maalla perunannostossa syksyllä 1944, kun tuli käsky valmistautua evakkoon lähtöön. 
    Navetalta lähti rantatie jokirantaan. Tien oikealla puolella oli kaksi isoa aittaa vierekkäin lähellä silloista Rovaniemen tietä ( nykyään Vanhatie ). Rantatie oli ennen vilkkaassa käytössä. Rantaan juostiin pesemään itsensä hikisen työn jälkeen, siellä käytiin myös puhdistamassa likaiset kumisaappaat esim. kun oli ajettu lantaa hevosella perunamaalle,  pestiin pyykkiä, siellä tehtiin heinää, ongittiin, uitiin, otettiin aurinkoa, sieltä kannettiin täysiä hillasankkoja Alajoen hillareissuilta, laskettiin talvella monet sukset säpäleiksi ja katsottiin monet jäänlähdöt. Tie on yhä olemassa sen päässä olevine venevalkamineen, kuten toisaalla olen kertonut, mutta edellä muisteltu on todellakin eilistä aikaa sanottakoon se nyt tässä vielä kerran.




Hilla kukkii lupaavasti Lapissa tänään suurena tulvakesänä..
20.06. 2005

Tässä vaiheessa niin hilla kuin mustikkasatokin näyttävät lupaavilta koko Lapissa. Molempien kukkia on runsaasti. Kittilässäkin muutamat suot näyttävät lähes valkoisilta hillankukista. Etelä-Lapista on jo aiemmin kerrottu vastaavia uutisia.

Tässä vaiheessa on kuitenkin vielä puhuttava lupaavasta hillasaaliista. Edessä on vielä monta mutkaa ennen kuin kukista on kehittynyt marjoja. Pölytykseen tarvittavia hyönteistä soilla näyttää kuitenkin olevan runsaasti liikkeellä.

Hillojen kukkia rasittavia paikallisia rankkasadekuuroja on esiintynyt.

Muutamilta alueilta on kantautunut maastossa liikkujien kertomana tietoja myös hilloja rasittavista kuoriaisista jo tässä vaiheessa.

Riskitekijöitä on vielä paljon. Hyvä kukinta herättää kuitenkin toiveikkuutta. Toisaalta vanhat ihmiset kertovat liian voimakkaan kukinnan enteilevän kehnoa satoa.







 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

kuva 4



 Isompia ja pienempiä kengänlestejä , joita Kusti on käyttänyt suutaroidessaan jalkineita jälkeläisilleen Ensin täytyi pistää naskalilla reiät  sauman kohdalle nahkaan ,ja sitten kahdella äimällä (neulalla) vastakkain vedettynä piti ommella  saumat pikilangalla  .Pikilanka punottiin polvea vasten käyttäen pikeä langan lujittamiseksi. Solanahkaiset puolipohjat lyötiin esim. nahkasaappaisiin sodan jälkeen puunauloilla , ,joita sai ostaa kaupasta .Ne kyllä pitivät pohjat paikoillaan pitkän aikaa.
Muuta esineistöä näkyy vielä aitanseinällä; sokerisakset, puolikas kelloa hevosen sitolkasta, todella kovassa käytössä olleita kirveitä.
Hyllyn, jolla kengänlestit ovat, tein 40-luvulla kansakoulussa opettaja Järvisen ohjauksessa saksalaisten jättämässä parakissa olevassa koulussa.

Jeeriksen kynttiläkuuset kurkoittavat kohti taivaan lakea punertavana kevättalvenaamuna.

 


    Näissä erämaissa viihtyi savotoilla lentojätkänä myöskin 
aikansa legenda Nätti- Jussi. Hän oli kyllä myös jokseenkin kuin kotonaan 
maalikylissä; esim. Pisan perällä, Muurolan ympäristössä ja Tervolassa
ja etenkin Rovaniemen silloisessa kauppalassa, jossa hän osallistui 
ns. Koskikadun uittoon samanhenkisten veikkosten kanssa. Se tarkoitti 
sen ajan viisun mukaan; hei mambo,  mambo italiaano, taas Sampo, 
Lapinmaa, Pohjanhovi, hei mambo. Näitä juottoloita kierrettiin niin kauan, 
kunnes oltiin " pers`aukisia".  Sitten mentiin Kemiyhtiö  OY: n piirikonttorille
hakemaan " förskottia "( luottoa ) ja sen jälkeen takaisin savotalle. Tätä
 kierretä jatkui joidenkin kohdalla hautaan asti. Monelta" tyssäsi" 
synnyinseudulla eteläisessä Suomessa käyminen juuri Koskikadun uittoon.

Juho Vihtori Nätti (31.8.1899 - 4.8.1964) alias Nätti- Jussi.
 Millainen mies hän lopulta oli, ja millaiset olivat hänen tarinansa? 
Se tiedetään, että hän oli lukuisten kertomusten aihe aikansa 
savottakulttuurissa. Kerrotaan kuitenkin, hän oli eläessään tavallinen, 
levoton jätkä, joka elätti itsensä sekalaisilla ruumiintöillä niitä erikseen
 valikoimatta. Toki Jussi ja hänen tarinansa tunnettiin jo hänen elinaikanaan.
Hänen sanotaan olleen sanavalmis mies, ja kaskuja sekä tarinoita kyllä
riittää. Ehkäpä ne ovat aikojen kuluessa muovautuneet liioitelluksi, eikä niitä 
tässä nyt ole syytä ruveta kertaamaan.  Nätti- Jussi syntyi Keski- Suomen
Karstulassa 31.8. 1890 ja kuoli vanhan miehen kuoleman 74-  vuotiaana.
Rautiosaaren vanhainkodissa 4.8.1964. Se myös tiedetään, että hänen 
liikkuessaan toinen jalka kulki kantapää edellä; se oli syntymävika.
 Tässä tuli nyt tarinaa Jussista, mutta niin on usein, että monet värikkäät, 
tavalliset ihmiset jäävät liian vähälle kertojilla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

kuva 5


    Parila, jossa pidettiin tervastulia veneenkeulassa kaloja tuohustettaessa.
Sodanjälkeistä emalista käyttötavaraa. Sitä saatiin Kansanhuollon kautta talouksiin rajoitettu määrä.
”Puupää” on jäänyt pystyyn ”potalle”
.
Sana ”puupää” on varmaan outo nuoremmille. Sehän oli puisen pokasahan se pää, josta pidettiin kiinni sahattaessa. Tällainen sahahan oli käytössä vielä ennen moottorisahoja  (50-60)-luvuilla.Ennen moottorisahoja oli myös metallinen kaarisaha.
Hienot fikkuripohjaiset sukset ostin Nivalan Karvoskylällä ollessani siellä opettajan viransijaisena vuonna 1958-59. Ne olivat sen ajan laatuvaliot modernimpine rotanloukkumuunnelmineen.
Aitan lattialla omatekoisia verkkoja tuohesta tehtyine kohoineen ja säkkikankaisine  kivipainoineen.
Aitannurkassa piikkiäes, jolla olen äestänyt Pirkon kanssa. Pirkko oli iso ja riski vaalea tamma, jolla haettiin lukuisat puu- ja heinäkuormat äijin taloon useampaan talouteen. Savotoissa isä sai sillä parhaimpia tilejä.

Tässä Pirkko ja Kusti ovat  Karhulan savotalla v.1953.



Veikko hetteessä Härkäjoen savotalla.

Eino Oikarinen Pelkosenniemen Härkäjoen savotalla helmikuussa 1953. 48 tukin kuorman purkamisen jälkeen Veikko-hevonen putosi syvään sulaan hetteeseen. Tukkikankia apuna käyttäen Eino onnistui yksin nostamaan Veikon ylös.

Vielä samana päivänä kaksikko haki uuden kuorman yhdeksän kilometrin päästä. Sinä talvena marsalkka Stalin kuoli. Savotalla oli hevosia noin 80 ja työmiehiä toistasataa. Työnjohtajana oli Viljo Halonen. Eino Oikarinen oli hevosmiehenä ja Veikko-hevonen oli oma.

Eino Oikarinen asuu nykyisin Sodankylän vanhainkodilla Hannuksenkartanossa. Elämäntyönsä hän on tehnyt Pelkosenniemen Härkäjoella. Kuvan lähetti Einon tytär Marja Näsi Sodankylästä Lapinkansaan.




 
     


 
 Ennen Pirkkoa oli kyllä Salmessa ruunahevonen , jonka minäkin muistan . Se oli ennen evakkoon lähtöä , ja se oli muistamani mukaan hyvin viisas . Se käyskenteli irti kartanolla jo vanhana ollessaan ja nyki ruohoa . Hyvin usein se kulki aivan Vanha - ja Uusisalmen rajan läheisyydessä ja nyhtäsi  välillä aina naapurinkin puolelta luullen kai , ettei kukaan näe. Äiji seurasi sitä joskus pirtinikkunasta , ja silloin ruuna huomasi vissiin syrjäsilmällä hänet eikä kajonnut naapurin puolelle.
         Lehmän kiinnitysvitjoja hinkaloihin ym. näkyy vielä yllä olevassa kuvassa. Lehmiä oli evakosta tulon jälkeen 5-6 kpl .Mieleen on jäänyt Mustakorva ja Kirjo sekä lisäksi iso ,jotakin vierasta rotua oleva lehmä,  joka antoi kaksin verroin  maitoa verrattuna muihin , jotka olivat pohjoissuomalaista rotua . Muistamani mukaan se joutui meille evakkolehmien palautuksen yhteydessä, kun muut eivät sitä huolineet, eikä äiti naisihmisenä pystynyt pitämään puoliaan yksin karjan jakotilaisuudessa . Mutta se osoittautui hyväksi valinnaksi,  vaikka olikin aika jukuripäinen muille paitsi hoitajalleen äidille . Se oli ikään kuin muukalainen vieraalla maalla,  joka on joutunut vastoin tahtoaan vanhana vieraaseen paikkaan,  ja eleli kai omissa muistoissaan ympäristöstä juuri piittaamatta. Etelänlehmä, joksi sitä kutsuimme, oli kotipihalla usein rautakangessa kiinni kettingissä, koska se ei jaksanut kokonsa tähden kulkea muiden mukana metsässä. 
   

 
 

   Mustakorva oli kellokas ja johti tavallaan muuta karjaa metsälaitumella. Lehmät ajettiin kesäaikana Karjatietä pitkin Vaaranrantaan ( n.3 km ), josta ne kulkivat metsässä päivänaikana kilometrimäärin. Ne palasivat yleensä illaksi lypsyaikaan kesänavetalle, joka oli suunnilleen nykyisen Siitosen talon paikkeilla. Joskus syyspuolella hyvään sieniaikaan ne eivät voineet malttaa tulla kotiin, ja ne piti hakea metsästä pois. Isä ja Toivo ( Friman ) rakensivat kesänavetan evakosta tulon jälkeen, ja minä purin sen joskus 70-luvulla tarpeettomana  polttopuiksi.



 Marin lehmät olivat siis kesäaikaan myöskin siinä, ja koko karja kulki yhdessä laitumella. Lehmänajo metsään tapahtui vuorotellen meidän ja Frimannin lasten kesken. Oli aina pientä kilpailua muiden talojen karjanajajien kanssa, kenen karja on ensimmäisenä Vaaranrannassa. Mutta sehän riippui tietenkin lypsäjistä, sillä lehmät kulkivat aina saman tutun reittinsä omaan tahtiinsa Fannilan ja Kiimamaan ( Vuomajärvi ) takaa lehmänpolkuja ja Karjatietä pitkin , hopitti niitä tai sitten ei.
  
    Separaattori oli välttämätön ennen meijereiden aikaa. Maidosta erotettiin sillä kerma, josta sitten kirnuttiin voita. Kirnu on vielä aitassa tallella jossakin nurkan hämärässä. Maidosta valmistettiin myös juustonjuoksuttimen avulla juustoja, jotka paistettiin kakluunin tulen loimussa. Maitoa hapatettiin sitten vielä pahkakupeissa viilipiimäksi. Kirnuamisesta jäänyt kirnupiimä oli hyvää janojuomaa esim. kesällä niityllä.

    Kun tuossa edellä oli puhetta Salmen vanhasta ruunahevosesta ja myöhemmin olleesta Pirkosta ja Kustista savotoilla, en kyllä jaksa muistaa , mikä hevonen oli silloin, Kusti oli jossakin Lainiojoki- varressa joskus 1940-luvun alussa ns. vankisavotalla. Vanhempaa ikäluokkaa kotiutettiin silloin rintamalta vähäksi aikaa, ja niin hän oli myös kyseisellä työmaalla, ja siellä käytettiin venäläistä vankityövoimaa. 
    Eräs tunnettu isäntämies Matti oli siellä työnjohtajana. Olin silloin vissiin 6-7 vuotta vanha ja muistan hyvin, kuinka isällä oli 2 vankia mukanaan kotona käydessään. Heillä oli jotakin asiaa kai Kittilään . Pitiköhän heitä käyttää sairaalassa? Matti luotti isääni tuttuna miehenä, ja niin he palasivatkin yötä vasten savotalle.
 Mutta ei mennyt siitä kuin viikon verran, niin 5 hyväkuntoisinta vankia karkasi suuntana tietysti Ruotsi. Heidän jälkeensä kyllä lähdettiin ladunjälkeä pitkin, mutta he olivat hyviä hiihtäjiä eikä heitä saavutettu. Siitä seurasi tietysti kovat kuulustelut, että mistä he olivat saaneet kartat ja kompassit, mutta sekin jäi kyllä selvittämättä.
  Matti oli melkein itkenyt, kun joukossa oli ollut myös hänen luottovankinsa: " Kun sekin Iivan ( vangin nimi unohtunut ) kehtasi lähteä ja oli muuten hyvänmallinen mies, ja mie niin luotinkin häneen."
  
    Sodan jälkeen tuli tieto, että karkulaiset olivat päässeet onnellisesti Ruotsiin ja sitten takaisin silloiseen suureen ja mahtavaan Neuvostoliittoon.             
     Matilla oli pitkäaikainen renki, Ville nimeltään. Hän oli punikki ja isäntä - Matti tietysti porvari. Kansalaissodan aikana Villeä lähdettiin viemään vankilaan ja ties minne, ja silloin Matti soitti Rovaniemelle vankienkuljettajille että panna Ville tulemaan vain takaisin Kittilään. Ja näinhän myös tapahtui, ja Ville jatkoi rengin hommiaan aivan kuin mitään ei olisi sattunutkaan. Kerran Ville oli sitten joutunut vetämään halkoja paksussa lumikinoksessa liiteriin ja oli harvasanaisena miehenä kertonut sen verran myöhemmin, että ensin se ( Matti ) oli päästää hänet ammuttavaksi, ja sitten se teki hänestä hevosen. Välit kyllä pysyivät silti noin päällisin puolin hyvinä isännän ja rengin välillä loppuun asti.  Matti tarvitsi renkiään, ja Ville hoiti pestinsä turhia moittimatta tunnollisesti.                     
  
  

 Reino Riemen maalaus; Erämaaoja